Tuntumalta tasapainoon ja päinvastoin osa 2.

Edellinen bloggaus sai jättimäärän lukijoita ja kommentteja on tullut myös ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Kiitos siitä.  Suoraan blogiin kommentointi koetaan hyvin hankalaksi ja siksi enimmäkseen kommentit ovatkin tullee yv:nä. Tästä johtuen jotta keskustelua voisi syntyä, avaan blogiin kommentoinnin vapaaksi. Pidetään keskustelu asialinjalla.

Kas niin, lähes vuoden kestänyt bloggauksen teko on siirtynyt vaiheeseen 2.  Tässä osassa käsittelen havaintojen tekemistä, ei toivottujen asioiden tunnistamista ja erilaisia näkökulmia siihen, kuinka niitä voisi lähestyä.


Ole kiltti

Joskus on pakko, ja se ei tottele, tai se ei halua, se vaan lintsaa. Ei, ei ja vielä kerran ei. En usko enää kertaakaan, kun asiakas soittaa minulle ja kertoo, että hänen hevosen ei halua lähteä maastoon, nostaa laukkaa, mennä traileriin jne. Olen viimeisen 20 vuoden aikana kouluttanut (sekä maasta että selästä) reilusti yli 1000 hevosta. Valmennuksissa on käynyt samanmoinen. Siihen hevosmäärään on mahtunut erilaisia hevosia omistajineen. Monella näistä on ollut ongelma, joka olisi ollut vältettävissä sillä, että ihminen olisi ollut kiltti. Että ei olisi esim. rankaissut hevosta siitä, että se toimii lajilleen tyypillisesti tai että sitä ei olisi painostettu silloin, kun se ei oikeasti ollut tietoinen siitä, mitä siltä halutaan.
Mitä useammin ihminen suuttuu hevoselle, voimistaa apujaan, lyö, potkii tai repii, sitä todennäköisemmin hevosen asenne muuttuu yhä negatiivisemmaksi ihmistä ja ihmisen kanssa työskentelyä kohtaan. Saattaa olla, että arjessa hevonen vielä sietää tätä, mutta kun ärsykkeiden määrä kasvaa, joskus leikkaa kiinni.

Pakottaminen, rankaisu ja muutoin hevosen kiusaaminen on valinta siinä hetkessä, kun arvostelukyky loppuu tai pinna vain yksinkertaisesti palaa. Oleellista ymmärtää on kuitenkin se, että ainoastaan osoittamalla hevoselle  mitä siltä halutaan, sitä haluamaamme voimme saa lisää. Joskus se kiihtyneen hevosen ohjista nyppiminen, istuttaminen, täyttä laukkaa painelu vain lisää ei toivottua käytöstä. Kannattaa siis harkita tarkkaan, milloin on se hetki, kun on pakko.

Syyllisyys ja syyllistäminen

Hevosurheilussa esiintyvien epäkohtien osoittaminen on ihan oikein. Jos ihminen jää kiinni hevosen pahoinpitelystä, sopimattomasta kohtelusta, tai suoranaisesta eläinrääkkäyksestä on syyllistäminen ihan paikallaan. Mielenkiintoista tästä syyllisyyden tunteesta tekee se kollektiivinen myötätunto, jota hevosta epäasiallisesti kohdelleet saavat osakseen. Tästä aiheesta olen blogannut mm.   http://tunnehevonen.blogspot.fi/2015/03/eihan-mukavat-ihmiset-lyo-hevosia.html

Epäkohdan osoittaminen tai jonkin teon, tai sen puutteen osoittaminen ei ole suoraan syyllistämistä, saati itsensä jalustalle nostamista. Joskus on välttämätöntä kertoa oppilaalle, että hän vetää ohjista tai käyttää liian rajuja apuja. Tätäkin voi toki esittää lempeästi ja rakentavasti, mutta mikäli ihminen ei itse tunnista tekemäänsä ja/tai tekojensa seurauksia, saattaa olla, että silmien avaamisena toimii parhaiten suora ja rehellinen puhe. Ilman syyllistämistä tai ilkeilyä.
Ylipäätään syyllisyyden tunne tuntuu vaivaavan heitä, jotka eivät lopulta halua poistua omalta mukavuusalueeltaan, eivätkä ole valmiita muuttamaan toimintaansa.

Hevosen vika

Valitettavan monet ratsastukseen liittyvät ongelmat saattavat johtua joko hevosen puutteellisesta koulutuksesta tai sen fyysisten edellytysten puutteesta ko. tehtävää kohtaan.
Vinojen, etupainoisten, laiskojen tai kuumien hevosten kohdalla olisi ensiarvoisen tärkeää keskittyä ongelmien näkemisen ohella siihen, millaista käytöstä niiltä sen sijaan toivotaan. Ja että jos hevonen joka toinen kerta tekee oikein ja joka toinen kerta "väärin", on usein kyse ihan sattumasta. Se vahingossa välillä tekee oikein. Tämä ei ole vielä paljoakaan tekemistä sen kanssa, että hevonen osaisi toimia halutulla tavalla niin varmasti, että sitä voitaisiin sitlä joku hetki vaatia.

Hevosen oppivat ja motivoituvat, kun niitä koulutetaan ja motivoidaan. Hyvin yksinkertaista. Ei ole väliä, onko kyseessä maastoratsu vai kilpahevonen, oppimisen mekanismi on samanlainen. Aina.

Usein törmään tilanteeseen, jossa hevosen sanotaan olevan tammamainen, vittumainen tai muuten vaan laskelmoiva. Hevosen syyttämisen sijaan olisi ehkä rakentavampaa pohtia niitä mahdollisuuksia, joita hevosella on toimia toisin. Se, mitä vahvistat -lisääntyy. So simple.

Lopputulokseen voi vaikuttaa

Jos teet asiat aina samalla tavalla, on turha odottaa, että lopputulos voisi muuttua. Jos olet tyytymätön lopputulokseen, kannattaa peruuttaa harjoittelussa siihen pisteeseen, jossa KAIKKI sujui tyyliin 10/10, eli epäonnistumisten määrä on liki nolla. Sitten voi ryhtyä analysoimaan sitä, mitä kaikkia muutoksia on tapahtunut. Näitä voivat olla muutokset ruokinnassa, varusteissa, kengityksessa, päivärutiineissa jne. Ja tottakai, siinä päivittäisessä treenissä/koulutuksessa.

Jotta lopputulos voisi olla toivottava, on tärkeää ensin tunnista, mitä haluan, mikä siihen voi johtaa, millaisin työkaluin/harjotteiden/koulutuksen myötä, millaisen toistomäärän tarvitsen, että opittu asia vakiintuu ensin häiriöttä ja sitten vielä se hemmetin yleistäminen. Mitä kaikkia häiriötekijöitä pitää ottaa huomioon ja missä kohtaa koulutusta. Se, miten kotona sujuu, saattaa olla vielä valovuoden päässä siitä, kun päästään kisapaikalle...

Tuntumalta tasapainoon ja päinvastoin osa 1.

Olen vääntänyt tätä bloggausta kohta vuoden. Aihe on todella laaja (tästä syystä olen jakanut bloggauksen useampaan osaan), oma käsitykseni siitä on muuttunut hieman tässä viimeisen vuoden aikana, mutta ennenkaikkea siihen tulee uusia vivahteita yhä lisää.

Joka tapauksessa tiedossa pitkä teksti, jonka toivottavasti joku jaksaa lukea loppuun..

Tuntumalla

Tuntuma käsittää sekä ohjastuntuman, että ratsastajan kehon tuntuman hevosen kehoon. Tuntumalla voi olla yhtälailla maasta kuin selästä. Lähellä tai kaukana. Mitä kauempana, sitä suuremmaksi ohjastuntuman merkitys kasvaa.
 Esitän tässä muutamia "teorioita" tai ehkä paremmin päätelmiä,  joihin olen tullut vuosien kouluttamisen myötä.

Vähäinenkin vetäminen on vahingollista

Ohjista vetäminen, nykiminen, käden lukitseminen paikoilleen, alas tai sivulle häiritsee hevosen tasapainoa.  Sen lisäksi, että se saattaa satuttaa sitä suuhun.  Lisäksi se häiritsee ratsastajan omaa istuntaa ja tasapainoa, liikkeessä mukana olemista ja hevosen kehon asentojen tunnistamista.

Pelkkä symmetrinen tuntuma ei vielä riitä kaikkeen. Lisäksi tarvitaan molemminpuolista ymmärrystä siitä, mikä kulloinkin on tarkoituksenmukaista. Toistojen määrää lisätessä ja ruokapalkinnon kera vahvistettaessa päästään monesti jo yhdellä koulutuskerralla tilanteeseen, jossa ratsukon yhteinen tasapaino joko selkeästi paranee tai menee ihan toiseen suuntaan.

Tarkkailijan roolissa

Mikäli ratsastaja joutuu koko ajan tekemään satulassa jotain, läsnäolo vaikeutuu. Oli se sitten omaan hengitykseen keskittymistä, hevosen suoruuden, tahdin ja tempon tarkkailua. Useimmiten vauhdin hidastaminen, omien apujen erittely rentouttaa molempia. Kun hevoselle annetaan mahdollisuus ensin reagoida viimeisimpään pyyntöön, järjestää oma kehonsa haluttuun asentoon, on mahdollista, että seuraavien liikeiden/siirtymisten tekeminen helpottuu yhä enemmälti.

Millainen on hyvä pysähdys? kysyn usein. Hyvä pysähdys on sellainen, jossa hevonen säilyttää aktiivisuuden (lue: ajatuksen tekemisessä), se pysyy sellaisessa tasapainossa, josta se voisi lähteä mihin tahansa suuntaan ratsastajan niin pyytäessä. Rentona ja aktiivisena.

Millaista on hyvä tasapaino? Se on sitä, että hevonen ei joudu ylenpalttisesti järjestämään kehoaan ja tasapainoaan kyetäkseen tekemään siirtymisen tai liikkeen lähes välittömästi. Mikäli ratsastaja hoputtaa, painostaa hevosta, se vaikeuttaa yhä entisestään hevoselle hetkessä läsnäolemisen ja rennon mielentilan säilyttämisen.

Mitä tarkoittaa kehon järjestäminen? Se tarkoittaa sitä hetkeä, jossa ratsastaja esittää pyynnön, vaikkapa kääntyä oikealle ja mikäli hevosen keho on optimaalisessa asennossa kääntymiseen mihin tahansa suuntaan, se pystyy kääntymään nojaamatta ohjiin, pohkeisiin, kiihdyttämättä tai hidastamatta vauhtia. Jos kuvitellaan, että hevosella on ikäänkuin kiskot, joista toisella kulkevat sen vasemman puoleiset jalat ja toisella oikeanpuoleiset jalat, hevonen pysyy kiskoilla.

Kiskoilla kulkeminen on huomattavasti haastavampaa kuin niiltä suistuminen.  Se ei ole liikkeen edessä (etupainoinen), ei liikkeen takana (takapainoinen, joka on eri asia kuin kokoaminen!!!!), eikä sen ole tarvetta nojata yhdellekään jalalle. Näiltä kiskoilta suistuminen tapahtuu kovin helposti ihan ohjasta/ohjista vetämisen seurauksena. Kun ideaaliasento olisi sellainen, jossa hevosen pää ja kaula pysyvät mahdollisimman lähellä kiskojen keskellä olevaa keskilinjaa, kaikki asetusta suuremmat muutokset pään ja kaulan tiimoilta siirtävät hevosen painopistettä niin, että  hevosen massa siirtyy ikäänkuin pois kiskojen päältä. Tällaisessa tilanteessa ratsastaja usein kuvaa tilannetta niin, että hevonen kaatuu kaarevalla uralla sisään tai ulos, tai suoralla uralla se punkee päin pohjetta jne.

Vaikea olla vetämättä

Ohjiin takertumisen taustalla on varmasti uskottava selitys siitä, että olemme kädellisiä ja takertumisrefleksi ohjaa käytöstämme aina ja kaikkialla. Erityisesti silloin, kun joku tai jokin horjuttaa meidän oman kehomme tasapainoa. Tästä on tuttu tunne vaikakpa vuoristoradassa, jossa vauhtia ja käännöksiä piisaa. Vaikkei olisi mitään tarvetta pitää kiinni, ihminen takertuu, kun keho kokee sen tarpeeliseksi. Tästä syystä olisi tietysti toivottavaa, että jokainen ratsastaja harjoituttaisi itseään edes siinä määrin, että jatkuva ohjissa roikkuminen tai niistä vetäminen ei olisi selässäpysymisen kannalta tarpeen.

Vetämisen lopettaminen on kyllä vaikeaa. Muistelen, että kun tuossa vuosituhannen vaiheessa sain ensimmäisiä oivalluksia tuntumasta, sain itseni kiinni parin vuoden ajan JOKA PÄIVÄ siitä, että vedän ohjista. Argh, sitä turhautumisen määrää. Lopulta huomasin, että minun on tosiaan keskityttävä myös siihen, että kykenen erottamaan kädet kaikesta muusta kehon tekemästä erilleen. Tämä oivallus kantaa edelleen tänä päivänä tuntuman opetuksessa mukana. Mikä kiitollisinta, kun tuntuma alkaa pikkuhiljaa löytyä käsillä, liikkeen päällä oleminen helpottuu ja samalla myös kokonaisvaltainen kehonhallinta paranee.

Kuten aiemmin mainitsin, vetäminen ei aiheuta pelkästään kipua tai epämukavuutta hevosen suuhun ja päähän, vaan se häiritsee hevosen tasapainoa kokonaisvaltaisesti.
Jos hevosta tarkastellaan liikkeessä, on hyvin tyypillistä havaita, kuinka siirtymiset tapahtuvat etupainoisina, sanoin taivutukset ovat epäsymmetrisiä. Jompaan kumpaan suuntaan hevosen massa johtaa liikettä ja toiseen suuntaan taas massa on liikkeen takana. Mitä enemmän ratsastaja pyrkii korjaamaan tätä massan liikettä avuillaan, tapahtuu kaksi vähintäänkin ikävää asiaa: koska hevonen ei kykene korjamaan asentoaan kovin nopeasti kesken liikkeen (tai yleensä se on jopa ihan mahdotonta) korjaamiseen käytetyt avut kuluvat (ajan myötä sammuvat), kun hevonen ei voi niihin sillä hetkellä reagoida ja mikä vielä harmillisempaa, hevonen oppii yhä nopeammin valmistautumaan siihen, että tasapainon menettäessään ratsastaja voimistaa apuja, jolloin se yhä nopeammin siirtää painoaan sinne ei edulliseen suuntaan. Koska tätä saattaa olla vaikea hahmottaa ihan näin, otan tähän esimerkin.

Kyseessä on hevonen, jolle on vaikea pysyä tasapainossa oikealle kääntyessä. Tämä ilmenee mm. seuraavilla tavoilla:
-pieninkin vihje tulevasta käännöksestä saa hevosen kiihdyttämään vauhtia/vaihtamaan askellajia
-hevonen pyrkii välttämään oikealle asettumista
-hevonen nojaa ohjiin
- hevonen kääntää päätään ja kaulaansa "linkkuun" vasemmalle, eli ylitaivutukseen, jolla se kompensoi kääntymispyynön aiheuttamaan epätasapainoa ja samalla sen massa kaatuu oikean etujalan päälle

Yleensä ratsastaja pyrkii korjaamaan tilannetta mm. näin:
- hevosen painopisteen siirtyessä oikealle etuselle ratsastaja vetää oikeasta ohjasta ja mahdollisesti myös pyytää hevosta väistämään oikeaa pohjetta
-ratsastaja havaitsee, että vasemman ohjan tuntuma katoaa ja pyrkii tavoittelemaan sitä lisäämällä painetta vasempaan ohjaan (joka luonnollisesti vain pahentaa tilannetta)
-ratsastaja lisää painetta molempiin ohjiin, joka taasen lisää hevosen etupainoisuutta ja sitä kautta lisää hevosen tarvetta ennakoida ja yhä voimakkaamin heittäytymistä oikealle

Juuh, me kaikki tiedetään, että näin tapahtuu? Millä tilannetta voisi korjata?

Kaikessa yksinkertaisuudessaan opettamalla hevoselle, että molempiin suuntiin kääntyessä sillä on mahdollisuus ensin pyrkiä itse tasapainoon -kiskoille. Toisekseen, huomioida se tosiasia, että vaikka kuinka haluaisimme nähdä hevosen psykofyysissosiaalisena eliönä (jota se myöskin on), siihen pätevät samat fysiikan lait kuin kaikkeen muuhunkin liikkuvaan massaan maan päällä. Kun tähän yhdistetään hevosen tasapainonkorjausrefleksi (joka saa sen menemään päin painetta) on kaikkein kannattavinta a. opettaa hevonen pysymään kiskoilla, b. pyrkiä olemaan provosoimatta sitä painon heilanteluihin, c. pyrkiä olemaan säikyttelemättä/pelottelematta/käskemättä hevosta juuri silloin, kun sen liikkuminen tai asento on hankala.


 ps. Olen blogannut tuntumasta aiemmin mm. näin:

http://tunnehevonen.blogspot.fi/2015/06/tuntumaa-etsimassa.html

 http://tunnehevonen.blogspot.fi/2015/05/hevonen-nojaa-ohjaan-vastustaa.html

http://tunnehevonen.blogspot.fi/2015/05/tule-tuntumalle-ja-tasapainoon-osa-1.html

http://tunnehevonen.blogspot.fi/2015/02/tuntuma-ennen-asentoa.html

http://tunnehevonen.blogspot.fi/2015/02/asento-ennen-liiketta-vai-painvastoin.html

http://tunnehevonen.blogspot.fi/2015/01/kaikkeen-loytyy-ratkaisu-osa-3-vino.html

http://tunnehevonen.blogspot.fi/2014/08/nyokky-on-tarkein.html

http://tunnehevonen.blogspot.fi/2014/06/puolipidate-vs-puolipohje.html

 http://tunnehevonen.blogspot.fi/2014/06/tunnetko-hevosesi-sisaisen-rytmin.html

 http://tunnehevonen.blogspot.fi/2014/04/tuntumalla.html

 http://tunnehevonen.blogspot.fi/2014/01/palikka-kerrallaan-osa-1.html

 http://tunnehevonen.blogspot.fi/2013/12/tallinvintin-myytinmurtajat-osa-3.html

 http://tunnehevonen.blogspot.fi/2013/11/siita-tuntumasta-viela.html

 http://tunnehevonen.blogspot.fi/2013/07/ohjilla-sahaaminen-ja-kaikki-muu.html

 http://tunnehevonen.blogspot.fi/2013/07/hevonen-avaa-suutaan.html

 http://tunnehevonen.blogspot.fi/2013/04/tasapainoa-etsimassa-osa-2.html

 http://tunnehevonen.blogspot.fi/2013/01/hevonen-ei-myotaa-kovasuinen-hevonen_8.html

 http://tunnehevonen.blogspot.fi/2013/01/hevonen-ei-myotaa-kovasuinen-hevonen.html

Tasapainoa etsimässä osa 3.

"Katson hevosta laitumella ja ihailen sen liikkeiden keveyttä ja sen vartalon notkeutta.
Tuon mielikuvan haluan säilyttää istuutuessani satulaan ja saadessani mahdollisuuden ratsastaa yhdellä luontoäidin hienoimmista luomuksista.

Istun satulaan pitkän joogaharjoittelun päätteeksi ja tunnen olevani täynnä positiivista energiaa. Hevonen allani tuntuu pehmeältä ja senkin mielentila on positiivinen ja rento. Pyydän hevosta siirtymään käyntiin ja se toki siirtyykin, juuri niin pehmeästi miten se on vuosien saatossa oppinut olevan kannattavaa.

Tunnin ratsastuksen päätteeksi hevonen on taipuisa ja myötää ohjalle, se on vaan niin kovin väsynyt, että joudun sitä toistuvasti pyytämään jatkamaan liikkumista eteenpäin.

Tämä sama kuvio toistuu päivästä ja viikosta toiseen. Maastossa hevoseni on hyvin eteenpäinpyrkivä, eikä se tunnu jäykältä lainkaan, mutta heti kentälle siirtymisen jälkeen, sen askel lyhenee ja ohjiin nojaaminen alkaa.

Hevosellani on kengityspäivä ja totuttuun tapaan se jännittyy heti, kun sidon sen käytävälle kiinni. Onneksi tuttu kengittäjä pysyy rauhallisena, eikä hermostu, vaikka hevonen nykii toista etujalkaansa koko ajan. Lopulta otan hevosen irti ketjuista ja pitelen sitä pitkän narun päässä. Hevonen pyrkii koko ajan asettelemaan itseään mitä kummallisempiin asentoihin sen toisen takajalan ollessa ilmassa. Lopulta se seisoo etujalat harallaan ja pää sivulle käännettynä. Kengittäjääkin hymyilyttää mokoma kikkailu."

Tämä tarina voisi olla tosi ja ehkä se onkin. Tarinan opetus on kuitenkin se, että hevonen pyrkii tasapainottamaan itseään päällään ja kaulallaan. Mikäli niiden liikkumista rajoitetaan ihmisen toimesta, hevoselle ei useinkaan jää muuta vaihtoehtoa kuin vastustaa.

Tasapaino syntyy monesta palikasta, joita me emme voi nähdä. Kun hevosta tarkastelee kaksiulotteisesti, edestä-takaa, molemmilta sivuilta näkee vain yhden totuuden sen asennosta ja tasapainosta.

Ollessaan paikoillaan, hevosen on mahdollista liikuttaa (levittää) jalkojaan kauemmas keskilinjastaan,  toisin kuin liikkeessä. Varsin usein on nähtävissä hevosen alalinjan kiristyminen, rintakehän/ryntäiden/lapojen jännittyminen, askeleiden lyhentyminen ja etupainoisuuden lisääntyminen. Sen sijaan, pään ja kaulan liike yhä kauemmas keskilinjasta on yleensä lisääntynyt, sekä jalkojen ristiinastunta.

Onkin varsin mielenkiintoista, kuinka paljon hevosen takaosaan ja takajalkoihin kiinnitetaan huomiota ja kuinka yleisesti toivotaan sisätakajalkaan syvälle vatsan alle/kohti keskilinjaa. Mielestäni pelkkä takaosaan keskittyminen tekee hevosista etupainoisia ja yhä haluttomampia astumaan etujaloilla isoja, pitkiä, rauhallisia askeleita.

Hyvä harjoitus on kerrankin ratsastaessaan katsoa alas, ihan luvalla, ja seurata, mihin suuntaan hevosen askeleet suuntautuvat. Löytyykö liikkeestä symmetria, astuuko se samalla tavalla molempiin suuntiin käännyttäessä?

Muutama sana valmentamisesta

Useat meistä ovat käyneet niin istunta- kuin kehonhallintavalmennuksessa. Myös psyykkinen valmennus on yhä suositumpaa ja siitä osoituksena on mm. se, että Suomen Ratsastajainliitolla on oma urheilypsykologi maajoukkueratsastajien tarpeisiin. Loistavaa.

Se, mistä tänään bloggaan, liittyy kuitenkin hevosen valmennukseen ja nimenomaan ratsuhevosen valmennukseen. Vaikka tässä yhteydessä puhun lähinnä kouluratsusta, samat lainalaisuudet pätevät ihan kaikkiin lajeihin.

Fyysinen valmennus

Fyysinen valmennus sisältää eri osa-alueita, joista tärkeimpinä mainittakoon fyysisen kunnon, motoristen taitojen ja kestävyyden kehittäminen. Hevosen kohdalla rautalankaversiona tämä tarkoittaa sitä, että jotta hevoselle voisi opettaa ylipäätään mitään satulasta käsin, sillä tulee olla riittävä peruskunto jaksaakseen liikkua ja harjoitella, sillä tulee olla rakenteeltaan ja aiemmin kehittyneiden ominaisuuksien (esim. hapenottokyky, fyysinen tasapaino liikkua eri askelajaeissa ja erilaisilla alustoilla) valmiudet selviytyä tulevista haasteista.
Osa näistä on ominaisuuksia, jotka kehittyvät jo kauan ennen ratsukoulutuksen aloitusta, koska tutkimusten mukaan jo varsa-ajan liikkuminen vaikuttaa siihen, millainen urheilija hevosesta voi kehittyä. Tähdet on siis maalattu jo aikoja sitten. Myös erilaiset perinnölliset alttiudet ja vahvuudet vaikuttavat omalta osaltaan siihen, mitä hevoselta voi tulevaisuudessa odottaa.

Motoriset taidot kehittyvät osin itsestään, mutta esim. kouluratsastusliikeiden tekeminen on käytännössä hevoselle täysin luonnotonta. Tästä vaikkapa esimerkkinä voltti, jossa hevonen on asettunut ja taipunut käännöksen suuntaan. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna jokainen liike ja sitä edellyttävä kehon asento olisi syytä harjoitella etukäteen. Tähän harjoitteluun sisältyy sekä motorinen harjoittelu, oppiminen, riittävä onnistuneiden toistojen määrä, sekä hevosen motivointi. (Tästä myöhemmin psyykkinen valmennus - kappaleessa.)

Vaikka hevosen ratsukouluttaminen ja liikkeiden opettaminen ei ole salatiedettä, jonkin verran se edellyttää ymmärrystä siitä, miltä jonkin liikkeen edeltävä asento tai "semiliike" tuntuu ja näyttää. Miten kukin liike rakentuu, mitä hevosessa tapahtuu näitä vaiheita harjoitellessa, kuinka paljon toistoja tarvitaan, ennenkuin liike on vakiintunut ja sitä voidaan harjoitella eri askellajeissa, eri tempossa, eri ärsykkeiden vallitessa jne. Hyvä nyrkkisääntö on se, että kun hevonen pystyy tekemään täsmälleen samasta vihjeestä (avusta) täsmälleen samanlaisen liikkeen vaikkapa 10 kertaa peräkkäin, täsmälleen samalla tavoin, voidaan sanoa, että se osaa sen. Jos onnistumistiheys on 50-50, kyse on todennäköisesti joko sattumasta tai siitä, että ratsastaja "kannattelee"  hevosta, jolloin hevonen ei varsinaisesti ole vielä valmis suorittamaan ko. liikettä.

Apupyörät pois

Usein puhutaan siitä, kuinka hevosta täytyy tukea tai auttaa koko ajan pysymään tietyssä asennossa tai jatkamaan pyydettyä liikettä/askellajia. Tästä seuraa väistämättä oravanpyörä, jossa ratsastaja toimii ikäänkuin apupyörinä. Voidaan toki ajatella niin, että kun hevonen osaa ratsastajan käyttämät avut (ohjastuntuma, istunta ja pohje) se saatetaan näiden apujen väliin, jolloin se ikäänkuin "löyhästi" liikkuu raameissa, jonka ratsastaja avuillaan sille asettaa. Tästä mielikuvasta kuintenkin toinen näkökulma: mikäli hevonen oppii säilyttämään staattisen asennon, se on liki mahdotonta tehdä tätä jännittymättä ainakin hetkittäin.

Jos sen sijaan tarkasteltaisiin säännöllisin väliajoin sitä, kuinka hyvin hevonen kykenee asentonsa säilyttämään ilman apua, se saattaisi mahdollistaa hevosen itse kokevan kannattavaksi säilyttää pyydetty asento. Tämän myötä hevosen valmius muuttaa askellajia, suuntaa tai liikettä tulee luonnollisesti yhä vahvemmaksi.

Psyykkinen valmennus

Ennen varsinaiseen valmennukseen menoa haluan korostaa, että mikään valmennus- tai koulutusmenetelmä ei korvaa lajityypillisiä tarpeita. Jos hevonen ei saa riitävästi  vapaata liikuntaa, korsirehua, lepoa, suojaa ja muiden hevosten seuraa, on sen valmentaminen jo lähtökohtaisesti pakkasella. Kun edellämainitut tarpeet on tyydytetty, seuraavaksi hevosen elinympäristön virikkeellisyys määrittelee pitkälti sitä, millaisessa tunnetilassa se suuren osan aikaansa viettää. Tämä ei voi olla heijastumatta hevosen koulutukseen.

Tylsä, passivoiva, virikkeetön ympäristö on masentava kenelle tahansa. Parhaimmillaan ihmisen tarjoama liikunta ja mahdollinen koulutus saattaa tarjota jonkin asteista virikettä, mutta parhaimmillaan myös hevosurheilija olisi innostunut, kiinnostunut ja lähtökohtaisesti utelias ja aktiivinen.

Mitä tulee psyykkiseen valmennukseen, se kulkee käsi kädessä kouluttamisen kanssa siinä mielessä, että mitkä tahansa säännöt tai rajat ovat omiaan vaimentamaan aloitekykyä ja luovuutta. Mietipä nuorta keihäänheittäjää, jolle valmentaja joka heiton jälkeen sanoisi: "Ihan hyvä heitto, MUTTA..."

Yksi suuri osa psyykkistä valmentamista on motivaation kasvattaminen/ylläpitäminen. Tämä edellyttää sitä, että suurelta osin tehtävät on asetettu sellaiselle tasolle, että onnistumisia tulee enemmän kuin epäonnistumisia. Että tehtävät rakentuvat aina aiemmin opitun pohjalle ja että hevosen omaa aloitekykyä ei nujerreta ihmisen tavoitteellisuuden varjolla. Tästä esimerkkinä valmennushetki, jossa tarkoituksena on harjoitella vastalaukkaa, mutta hevonen pyrkii toistuvasti vaihtamaan laukkaa. Ratsastajan ja valmentajan mielestä tämänhetkiseen koulutustasoon ei kuulu laukan vaihtaminen, joten sitä ei myöskään hyväksytä. Toinen näkökulma tilanteeseen voisi olla sellainen, että selitys sille, miksi hevonen tarjoaa laukanvaihtoa, liittyy suurella todennäköisyydellä siihen, että sen tasapaino ei ole riittävä siltä pyydettyyn vastalaukkaharjoitukseen.
Sen sijaan, että laukanvaihdon oppimista pidettäisiin vahingollisena vastalaukan oppimiselle tai ylipäätään hevosen koulutukselle, on hyvä muistaa, että jokaiselle liikkeelle on mahdollista ja erittäin suotavaa opettaa oma vihjeensä, jolloin esimerkkitilanteessa yksinkertaisuudessaan riittäisi liittää vaihtoon oma vihjeensä ja helpottaa harjoitusta niin, että myös vastalaukasta tai sen aikomuksesta pääsisi palkitsemaan.

Tyydy vähään

On eriasia opettaa yksittäistä asiaa, asentoa tai liikettä alkuun, kuin pyytää hevosta ylläpitämään sitä. Esimerkkinä nuori hevonen ja ensimmäiset laukannostot, joissa saattaa käydä niin, että alkuun hevonen tarjoaa vain muutamaa yksittäistä askelta, jotka nekin saattavat olla etupainoisia, väärää laukkaa, sisälavalle nojaten jne.  Jotta jonain päivänä hevonen voisi a. vastata pienimpään mahdolliseen pyyntöön rentouden säilyttäen ja b. askellajin laatu pysyy vaadittuna, c. hevosen tunnetila ei käänny negatiiviseksi ja vielä d. epäonnistumisilta voitaisiin välttyä, on syytä paloitella pienetkin tehtävät hevoselle sopiviin paloihin. Se, mikä on riittävän vähän, selviää hevosesta, kuinka innokkaasti se tarjoaa viimeksi pyydettyä uudelleen. Lisääntyykö aktiivisuus ja pysyykö hevonen rentona. Vastusteleeko se apuja tai muuttuuko sen suhtautuminen käytettyihin apuihin (nojaa ohjaan jne) lisääntyykö konfliktikäytös (suun avaaminen, hampaiden narskuttelu, hännän heiluttelu, pukittaminen jne.)

Yksittäinen ei toivottu käytös ei kaada maata merelle, mutta  mitä useammin niitä esiintyy, sitä todennäköisemmin se alkaa vaikuttaa hevosen asenteeseen ratsastusta kohtaan. Epäonnistumisia ja mokia sattuu kaikillle, niitä huonoja hetkiä ja huonoja askeleita. Siksi niitä ei kannata erikseen harjoitella, koska se mitä vahvistat, lisääntyy. Etupainoinen hölkkä tai ympäri kenttää kaahottaminen ei millään tavoin lisää tasapainoa, oli kyse fyysisestä tai psyykkisestä tasapainosta.

Hevonen ei tiedä, mihin tarkoitukseen se asioita oppii. Onko se puskaratsu vai kisahevonen. Käytännössä kilpahevosen valmennuksessa suurin eroavuus syntyy siitä, että hevoselle koulutettuja asioita siltä tullaan pyytämään vieraissa paikoissa, joissa ärsykkeiden määrä voi olla valtava. tai että siltä pyydetään vaikeita asioita, vaikka se olisi väsynyt, tai sen olisi jostain syystä vaikea keskittyä.

Mitä varmemmin tehtävät sujuvat kotona, sitä varmemmin niitä pystyy suorittamaan myös erilaisissa häiriötilanteissa. Osa psyykkistä valmentamista on ehdottomasti se, että kisoihin ei mennä vaatimaan täyttä onnistumista, jos tehtävät eivät suju kotona jo 100 %:n varmuudella. 

"Kysy viisaamalta"

Kukaan ei tiedä kaikkea ja vain olemalla utelias, sekä kriittinen voi kehittyä. Hyvän ratsastuksen ja kouluttamisen seuraaminen opettaa varmasti enemmän kuin huonon. Jos joskus näet ratsukon, jonka työskentely miellyttää silmääsi, älä kadehdi, vaan tartu hetkeen - kysy kuinka hän on päässyt omaan tavoitteeseensa. Jos menetelmä tai keinot eivät sinua miellytä, älä luovuta, vaan jatka etsimistä.

Hevosen kouluttaminen ja valmentaminen on todella antoisaa. Mitä enemmän oivalluksen ja onnistumisen kokemuksia kaikki osapuolet saavat, sitä nousujohteisempaa tekeminen on. Vaikka kaikki ei ole jatkuvasti täydellistä, kannattaa keskittyä siihen, mikä on oleellista, juuri sillä hetkellä tärkeintä. Taitava ja nöyrä ratsastaja hyväksyy sen tosiasian, että aina voi tehdä paremmin. Aina voi hieman viilata tätä tai tuota. Tärkeintä on kuitenkin pitää hevonen tyytyväisenä ja halukkaana työskentelyä kohtaan.