Kuuraketin kyydissä

Koska edellinen bloggaukseni http://tunnehevonen.blogspot.fi/2014/05/ratsastatko-kuuraketilla.html on herättänyt melkoisesti keskustelua ja saanut aikaan lukuisia yhteydenottoja, on syytä jatkaa vielä hieman tämän aiheen tiimoilta. Koska kirjoitustani on selkeästi myös ymmärretty väärin ja/tai tulkittu rivien välistä vähän sitä sun tätä, jatkan aiheesta vielä tämän kerran.

Energiat kaakkoon

Hevonen oppii ymmärtämään lähes minkälaisia apuja/vihjeitä hyvänsä. Yleisesti ottaen kannattaa kuitenkin opettaa vain sellaisia, joiden käyttäminen on ihmiselle helppoa toistaa selkeinä ja mahdollisimman samanlaisina, sekä että ne ovat hevoselle helppoja ymmärtää.

Hengityksellä, rintakehän nostamisella, liikuttamalla kehoaan ylös ja alas voidaan viestittää moninaisia viestejä hevoselle. Käytännössä näitä harjoitteita tehdessä hevonen myös oppii koko ajan, eli kuinka luonnollista hevoselle onkaan reagoida lajityypillisesti vaikkapa ihmisen tekemään uloshengitykseen, jos mikään muu ei muutu? Toisaalta, kuinka moni tehdessään hengitys- ja kehoharjoituksia kiinnittää huomiota hevosen hengitykseen, jolla on vähintään yhtä suuri merkitys apujen ajoittamisen ja vuorovaikutuksen aikana?

Ole johtaja

Mitä hyvältä johtajalta vaaditaan? Selkeyttä, lempeyttä, rohkeutta, luotettavuutta jne. Entä jos ihminen on epävarma tai hän ei koe osaavansa vielä riittävästi ollakseen johtaja? Onko hänen tehtävä erilaisia uimakoululiikkeitä, hengitysharjoituksia mantroineen ja esiinnyttävä hevosen silmissä erilaisena, mitä hän todellisuudessa onkaan? Voiko hevosen huijata uskomaan, että rinta rottingilla liikehtivä ihminen on jotain muuta, kuin miltä hänestä itsestään tuntuu? Tuskinpa vaan. Näiden taitojen opettelu saattaa pahimmillaan viedä ojasta allikkoon, koska ihmisen taipumus syyllistää itseään jokaisesta epäonnistuneesta harjoituksesta hidastaa oppimista. Puolin ja toisin.

Uskomuksista ymmärrykseen

Tiedän valmennussysteemini olevan valtavirrasta poikkeava. Se on sitä siksi, että minä haluan jokaisen ratsastajan ottavan itse vastuun omasta ratsastuksestaan. Tämä on kuitenkin hyvin vaikea prosessi johtuen ratsastuskulttuuristamme, joka on täynnään erilaisia uskomuksia vailla mitään perustetta.
Nämä uskomukset toistuvat sukupolvelta toiselle ja mantrojen tapaan niillä argumentoidaan milloin mitäkin - milloin missäkin tianteessa. Yleisesti ottaen enimmäkseen ne kertovat syyllistävästä opetus-/oppimiskulttuuristamme, jossa ihannoidaan eleettömyyttä ja pelkkää istunnalla ja painolla ratsastusta. Käsien ja pohkeiden käyttäminen on pannassa ja apuina ne ovat seuraavana saatanasta, koska hevosta tulee ohjata pelkällä istunnalla.

Tämä on kuitenkin vain toinen puoli asiaa, koska uskomuksilla myös selitetään erilaista, toisinaan rajuakin ratsastusta syyllistämällä hevosta, joka tekee vähän väliä väärin ja siten se ansaitsee milloin kovaa kohtelua, erikoiskuolaimia, apuohjia tai rullaamista.  Ja kyllä, luit ihan oikein, rullaamista tapahtuu myös koto-Suomessa. Kaikki sitä tekevät, kaikki siitä tietävät, mutta kukaan ei myönnä itse tekevänsä tai tuntevansa ketään joka sitä tekee. Ja nämä ovat sitten hevosrakkaita ihmisiä???

Kysymällä itseltäsi "Millainen ratsastaja minä haluan olla? Kenelle minä ratsastan?" saat mahdollisuuden avata oven kohti uudenlaista oppimista. Samalla kun kielen päälle nousee vanhoja uskomuksia keskustele ne itsellesi auki ja päätä vasta sitten, uskotko vaiko et. Jos joku asia kuulostaa joko liian uskomattomalta tai liian hyvältä ollakseen totta, se yleensä myös on sitä.
TAI, jos joku asia on kovin monimutkainen ymmärtää tai sitä ei voi oikein sanoin edes selittää (koska se pitää tuntea), niin kuinka ihmeessä hevonen voi ymmärtää asiasta hölkäsen pöläystä ja millä todennäköisyydellä ihminen voi esim. toistaa jonkin avun tai harjoitteen samanlaisena uudelleen ja uudelleen?

Yksinkertainen on kaunista ja selkeyden myötä löytyy pehmeys ja keveys.

Ihanaa Juhannusta ja aurinkoisia treenihetkiä =)