Sain juuri I-tason valmentajakoulutuksen päätökseen ja halusin jakaa kanssanne niitä ajatuksia, joita eri valmentajien tapaaminen ja valmennusten seuraaminen on nostanut mieleeni.
Ensinnäkin on tarpeen muistuttaa, että nämä ovat minun henkilökohtaisia mielipiteitäni, eivätkä siten edusta ketään tai mitään muuta instanssia.
Suomen hevosmekassa Ypäjän Hevosopistolla on pitkät perinteet hevosalan ammattilaisten kouluttamisessa, sekä kilparatsastuksen eteenpäinviemisessä. Kohteliasta ja siistiä ratsastusta korostetaan joka käänteessä ja hevosen hyvinvointi nostetaan ykkösasiaksi. Missä tämä sitten näkyy? Maamme suurin oppilaitos, jossa tietoataitoa ja osaamista on yllin kyllin, näkee valitettavan paljon myös rumaa ratsastusta ja epäeettistä hevosen käsittelyä. Miksi?
Pohdittuani asiaa yön yli, tulin siihen tulokseen, että kauniiden sanojen ja ihanteiden takaa harvoin löytyy perusteluita kysymykseen Miten?
Ratsastuskulttuurimme on varsin nuorta ja silti he arvostetuimmat osaajat ja tietäjät ovat jo eläneet hevosten parissa useita vuosikymmeniä. Olisi silti hyvä muistaa, että nuoremmat sukupolvet ovat saattaneet elää jo aikaa, jossa hevosen rooli ihmisen parissa on jotain ihan muuta kuin pelkkä palvelija. Lisäksi nuoremmille sukupolville on ollut tarjolla tietoa maailmanlaajuisesti jo parin vuosikymmenen verran. Ei siis ole lainkaan harvinaista tavata 13-vuotias, joka osaa niin oppimisteorian, kuin sen käytäntöön soveltamisen paremmin kuin isoisoisänsä, jolla toki kiistatta on koettua elämää ja sen tarjoamia kokemuksia monin verroin. Missä vaiheessa kokemukset ja niiden tuoma tieto voidaan laittaa vaakakuppiin tuoreen ja ajantasaisen tiedon kanssa? Etenkin, kun jälkimmäinen ei kovinkaan usein perustu mutuun, vaan tutkittuun tietoon, esim hevosen fysiologiasta, sen oppimiskyvystä ja sen lajityypillisten ominaisuuksien tarjoamista mahdollisuuksista.
Kun tarkastellaan asiaa käytännön tasolla (jota aina peräänkuulutetaan), nykytiedon tarjoamat mahdollisuudet edellyttävät ihmiseltä johdonmukaisuutta ja kärsivällisyyttä. Sekä tietysti ymmärrystä siitä, kuinka oppimisprosessi etenee. Käytännössä tarvitsee muistaa vain kaksi asiaa: hevonen pyrkii tilaan, jossa painetta ei ole ja että se, mitä vahvistat, yleistyy.
Kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä tarkoittaa sitä, että väärää asentoa, virheellistä liikettä tai huonoja hyppyjä ei kannata harjoitella lainkaan. Jokainen virheellisesti suoritettu tehtävä jää hevosen kehomuistiin ja saattaa nousta sieltä pinnalle tilanteessa, joka esim. muistuttaa tilannetta, jossa se oppi ko. asian.
Tämänhän me kaikki jo tiedämme, eikö totta? Siksi onkin kummallista havaita, että monikaan ihminen ei tiedosta lainkaan omaa tekemistään ja sen seurauksia. Olisiko tässä siis oppilaitoksilla, kuten esimerkiksi Ypäjän Hevosopistolla sauma muuttaa vanhanaikaista ratsastus- ja hevosenkoulutuskulttuuriamme nykypäivän suuntaan ja kultajyvien poimimisen sijaan tutustua moderniin tietoon ja lähteä kehittää kouluttamista ja valmentamista suuntaan, joka tutkitusti lisää hevosten hyvinvointia kaikilla tavoin?
Tähän loppuun haluan esittää nöyrimmän kiitokseni Matti Kuuselle, joka kansantajuisesti, lempeästi ja huumorilla höystetysti sivisti meitä valmentajaopiskelijoita stewardin tehtävistä. Päällimmäiseksi nousivat esiin hevosen hyvinvointi, sääntöjen noudattaminen ja oikea - positiivinen asenne. Kiitos ja anteeksi eivät maksa mitään, mutta jonain päivänä ne nostavat hymyn toisenkin huulille.
Vaikka stewardia näemme kilpailupaikoilla, jokainen meistä hevosihmisistä olemme omassa ammatissamme stewardeja - hevosen edunvalvojia. Kantakaamme tätä rooliamme nöyryydellä ja ylpeydellä. Hevosen parhaaksi.
Hyvä kirjoitus. Ehkä Suomessa olisi syytä tuo tyyliluokat este- ja kenttäratsastukseen. Näin ymmärtääkseni tehdään ainakin Saksassa. Esteratsastuksessa tuntuu, että tyylikkyys ja hienovaraisuus ovat jotain, mistä ihan yleisesti sanotaan, että "niinhän se kirjojen mukaan pitäisi varmaan joo, mutta oikeastihan se menee näin, että…" Ja ratsastetaan rumasti. Tiedetään kyllä, mutta toimitaan toisin, kuten kirjoitit.
VastaaPoista