keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Minä itse esteenä kehitykselle?

Hevosihmiset ovat varsin tunnettuja toinen toistensa mollaajina ja kaiken kyseenalaistajina. Päästyäni Srl:n valmentajakoulutukseen asetin itselleni kaksi päätavoitetta: ensinnäkin haluan imeä ja oppia KAIKEN valmennusfysiologiasta (huippuosaajalta!!) ja toisekseen, haluan päättäväisesti verkostoitua muiden hevosammattilaisten kanssa. Voin muuten kertoa pienen salaisuuden, jälkimmäinen ei olekaan ihan helppoa =)

"Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan" - sanotaan. Tämä ei välttämättä liity samaan paikkakuntaan, vaan ehkä enemminkin samaan lajiin. Ikään kuin kaikki ammattilaiset olisivat toistensa kilpailijoita ja sitä kautta uhkia kunkin menestykselle. Siinä vaiheessa, kun toisen osaaminen ja tietotaito koetaan uhkana, saattaisi olla hedelmällisempää hankkia vastaavat tiedot ja taidot. Tai jos toisen näkemys vaikuttaa täysin naurettavalta, saattaa olla, että hän onkin valovuoden edellä jossain asiassa, josta minulla ei ole vielä hajuakaan...
Itse olen ajatellut asiaa niin päin, että jos tapaan mielenkiintoisen ihmisen, jonka osaaminen ja ammattitaito on aivan uniikkia, pyrin ensisijaisesti oppimaan häneltä ja hänestä kaiken mahdollisen. Ymmärrän toki, että ihmiset oppivat jokainen omalla tavallaan, mutta olemme aidosti pieni kansa ja hevosammattilaisia on edelleen maassamme vain kourallinen verrattuna moneen muuhun alaan.
Olisiko jo korkea aika lyödä viisaat päämme yhteen ja verkostoitua keskenämme yhteisen- meidän jokaisen - hyvän vuoksi.
Opitaan ja kehitytään. Yhdessä.


sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Sananen vuorovaikutuksesta

Surffailin netissä pari päivää sitten ja yllätyksekseni löysin todella laajan tarjonnan palveluista, joissa luvataan opettaa vuorovaikutustaitoja hevosen ja ihmisen välillä. Hmm...

Jos ihan peruskivestä lähdetään liikkeelle, voidaan pohtia, mitä vuorovaikutus oikeastaan pitää sisällään.
Kahden ihmisen välillä puhutaan dialogista, joka pitää sisällään sekä kuulemista, kuulluksi tulemista, että kommunikointia verbaalisesti,  tiedostamattomia ja tiedostettuja eleitä, ilmeitä jne.

Kun ihminen ja hevonen ovat vuorovaikutuksessa keskenään, jää verbaalinen ilmaisu pois, mutta muut elementit täyttyvät kyllä. Vai täyttyvätkö? Jotta vuorovaikutustilanne olisi aito, tulisi molemilla osapuolilla olla mahdollisuus ilmaista tunteitaan ja tunnistaa, sekä käsitellä niitä ITSE, ilman ulkopuolista tulkintaa. Kun hyvin usein vuorovaikutustaitoja opiskellaan esim. pyöröaitauksessa, voidaan miettiä, kuinka paljon tilanteeseen liittyy hevosen oppimia asioita ja kuin aitoa sen reagointi on suhteessa ihmiseen. Jokainen hevosen kokema tilanne opettaa sille jotakin, eikä näin ollen voida pitää mitenkään luotettavana sen antamia "heijasteita", jotka liittyvät juuri sen hetkiseen kohtaamiseen ihmisen kanssa.

Aito kohtaaminen

Kuten hevonen, ihminen oppii kohtaamisista ja vuorovaikutustilanteista. Lapsia kasvatetaan ja sivistetään kertomalla, kuinka muiden ihmisten kanssa tulee toimia ja käyttäytyä, mutta loppuviimeksi suurin osa oppimisesta perustuu muiden ihmisten kohtaamisista ja esimerkin voimalla. Kun hevosista mitään tietämätön ihminen kohtaa hevosen ensimmäisen/ensimmäisiä kertoja, on luonnollisesti hyvä kertoa kumpi pää puree ja kumpi potkii, mutta tämän lisäksi hän hyötyy tiedosta koskien hevosen lajityypillisestä käyttäytymisestä ja tarpeista.

Jotta tästä ajatuksenvirrasta voisi päästä jyvälle, otan hyvin pelkistetyn esimerkin. Oletetaan, että lähden pianotunneille tarkoituksenani oppia soittamaan. Alkuun opiskelen nuotteja ja koskettimia, tutustun instrumenttiin ja siihen, millainen kosketus tuottaa millaisen soinnun. Vaikka opiskelisin vuosia nuotteja ja koskettimia, ehkä opin soittamaan jotain nuoteistakin, se on vielä valovuosien päästä siitä vuorovaikutuksesta instrumentin kanssa, jonka voi löytää vain kuluttamalla pianotuolia ja naapureiden hermoja.  Toisaalta, pieni lapsi saattaa ilman nuotteja tai ymmärrystä "väärin soittamisesta" nauttia sydämensä kyllyydestä tunnustellen, millaisia sointuja instrumetti itsestää antaa. Sitä voi hellasti hipaista tai kämmenillä läväyttää, reaktio on aina uniikki. Samalla lapsen uteliaisuudella ilman sääntöjä tapahtuu aito kohtaaminen kahden elollisen välillä. Ei ole olemassa oikeaa tai väärää. Ei ole olemassa kirjoittamattomia sääntöjä, missään muualla kuin meidän omassa mielessämme.

Unohtumattomia kohtaamisia ja herkkää vuorovaikutusta!


perjantai 8. marraskuuta 2013

Pikalastaus on silmänkääntötemppu

Hevostaitajien yksi suosituimmista klinikoiden ja demojen aihe on lastaaminen. Se kerää yleensä katsomot täyteen ja samaan aikaan, kun hevonen tallustelee traileriin, yleisö pidättää hengitystään.
Kun hännästä ei näy kuin tupsu, on hevostaitaja tehnyt tempun, joka kaikessa uskottavuudessaan on niin konkreettinen, ettei kukaan uskalla kyseenalaistaa, onnistuiko se vai ei.

Tarkastellaanpas lastausta tehtävänä hieman.

Päämääränä on saada hevonen koulutettua niin, että se kävelee traileriin/autoon rennossa ja rauhallisessa mielentilassa ja tämä mielentila/tunne säilyy myös ajoneuvon liikkuessa. Jälkimmäistä ei voi kouluttaa ilman ensimmäistä ja sitä ei myöskään voi kouluttaa ilman, että ajoneuvo todella liikkuu. Kiihdytykset, jarrutukset ja käännökset vaikuttavat hevosen tasapainoon, ja siksi ne kannattaa opettaa huolellisesti, koska pelästynyt hevonen lasikuitukopissa on vaarallinen sekä itselleen, että ympäristölleen. (toim.huom. olen todistanut näkyä, jossa hevonen syöksyy trailerin katosta läpi)

Lähtökohtana kaikkeen lastaamiseen ja kuljettamiseen liittyvään koulutukseen kannattaa siis pitää turvallisuus, joka syntyy hevosen rauhallisesta tunnetilasta.

Seuraava teema on luonnollisesti se, millä keinolla hevonen saadaan sisälle traileriin. Kuten edellä kerroin, ei ole mitenkään yhdentekevää, miten se tehdään. Pelottelemalla tai huijaamalla, ehkä väkisin kantamallakin se saattaa onnistua kerran tai pari, mutta itse lastaustilanteessa tässä vaiheessa onnettomuusriski kasvaa, sekä hevosella, että lastaajalla/lastaajilla.

Ongelmalliseksi lastaamisen hahmottamisen tekee se, että ihmisten on monesti vaikea ymmärtää, että päämäärä ei ole vain saada hevonen traileriin, vaan että se haluaa! kävellä sinne, seistä siellä kuljetuksen ajan ja tulla ulos trailerista rauhallisena. Oikeassa elämässä mikään vaneri- tai lasikuituseinä ei pidä hevosta väkisin sisällä, joten sen myötä pakottaminen ei ole vaihtoehto. Jos lastaamiselle halutaan ottaa jokin toinen yhtä konkreettinen käytännön esimerkki, helpoimmin ymmärrettävä on varmaankin kavioiden hoito. Ei riitä, että hevosen jalan saa irti maasta, vaan sen lisäksi hevosen pitää voida kannatella itseään kolmella jalalla (jolloin sen massan kantopinta-ala puolittuu!) ja säilyttää tämä asento useiden minuuttien ajan. Jokainen, joka on joskus kokeillut pitää väkisin kiinni pelkäävän hevosen jalasta tietää, ettei se onnistu ihmisvoimin. Tästä syystä kaikessa viisaudessaan hän valitettavan usein ratkaisee tilanteen joko pakkokeinoin (huulipuristin, pelottelu jne) tai rauhottamalla hevosen. Samat kikat toimivat myös lastatessa...

Molemmissa on kyse sekä siitä, millaisessa tunnetilassa asiaa opetetaan, sekä siitä, että pienikin jännitys tai huolestuminen vaikuttaa hevosen fyysiseen tasapainoon. Mitä jännittyneempi hevonen, sitä todennäköisemmin se kokee tarvetta levittää jalkansa ja juurruttaa ne niin vakaasti maahan, ettei mikään voima saa sitä liikkeelle. Paikoilleen juurtunut, silmääkään räpäyttävä hevonen ei siis kettuile, vaan pelkää ihan oikeasti.

Lopuksi vielä muistutus siitä, että tunnetila tarttuu eliöstä toiseen. Jos lastaaja on jännittynyt, hermostunut jne, hänen kontaktinsa/tunteensa/tuntumansa hevoseen muuttuu välittömästi ja samalla ihmisen tunnetila tarttuu hevoseen. Ongelmien tullessa vastaan, ei ole ollenkaan huono idea pyytää ammattimainen eläintenkouluttaja apuun, koska hänellä on työkalut purkaa edessä oleva tehtävä riittävän pieniin paloihin ja kyky, sekä kärsivällisyys edetä hevosen ehdoilla.







keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Siitä tuntumasta vielä

Sanotaan, että tunnetta ei voi opettaa, eikä tuntumaa voi oikeastaan edes kuvailla. On mielipideasia, onko ohjastuntumaa 50 gramman sijaan puoli kiloa tai ei ollenkaan. Kenties nämä massan yksiköt sekoittavat tuntuman käsittämistä entisestään, koska liikkuvassa massassa ja etenkin kun niitä on kaksi päällekkäin (hevonen ja sen ratsastaja) ei mikään vakioyksikkö ole muuttumaton.

Pitkäaikaisen pohdinnan tuloksena olen päätynyt toistaiseksi siihen, että tuntuma on kahden kehon välinen kontakti, jota kumpikin pyrkii säilyttämään mahdollisimman muuttumattomana. Tuntuma, jonka molemmat kokevat miellyttäväksi ja palkitsevaksi, ja on lisäksi mahdollista säilyttää ilman tarvetta jännittyä tai vastustaa. Tuntuman säilyttäminen edellyttää koko kehon tuntumaa, ei siis ainoastaan ohjastuntumaa.

Tuntuman kautta apujen käytön minimointi on mahdollista, edellämainitusta syystä: pienin mahdollinen muutos tuntumassa aikaasaa molempien kehojen asentomuutoksia säilyttääkseen tavoitellun tuntuman.

Siispä, miksi koskaan olisi tarpeellista satuttaa tai pelästyttää hevosta avuilla?