Voiko hevosrakas syödä hevosenlihaa?

Tämän bloggauksen tarkoituksena on pohtia hevoslihan syöntiä eri näkökulmista, ei siis tuputtaa ketään syömään sitä, jos se ei lautasella maistu.

Viimeisen viikon ajan ympäri maailmaa kauhistellaan elintarvikkeista löytynyttä hevosenlihaa. Toisaalla hevosihmiset suosittelevat syömään sitä perusteluinaan hevosenlihan eettisyys.
Jos ihan kokonaisvaltaisesti tarkastellaan lihansyöntiä ylipäätään, ensinnäkin luomustatusta hevosella ei ainakaan meidän maassamme ole. Käytännössä se on mahdotonta. Onnellinen hevonen sitten? Nooh, siitäkään en päätäni patkiksi laittaisi, mutta jos hevosta verrataan tuotantoeläimiin, keskimäärin hevosen lajityypillisiä tarpeita on huomioitu varmaankin paremmin. Toisaalta, lisääntyneet hyvinvointiongelmat ja esimerkiksi vatsahaava kertovat hevosten elämän todellisen laidan. Välineellistetty hevonen saattaa olla kovinkin stressaantunut läpi elämänsä, joten senkään myötä se ei ole "luomua ja stressitöntä lihaa".

Annoin vuonna 2010 haastattelun maamme suurimmalle päivälehdelle koskien hevosenlihan syömistä. Tämän artikkelin jälkeen sain nimettömiä uhkailuita, herjauksia ja jopa käsittämättömiä yhteydenottoja sen tiimoilta, että "koska pidän tappamisesta, annan varmaankin kuvata oman hevoseni teurastuksen"....

Hevosenliha on maassamme tabu, kuten monessa muussakin maassa. Hevosta pidetään ystävänä, lemmikkinä ja tämän myötä sen liha kuoleman jälkeen ei tunnu istuvan eläinrakkaan ihmisen suuhun.

Olen itse pohtinut lihansyönnin tarpeellisuutta ja eettisyyttä jo pitkään ja vaikka uskon vakaasti, että hevosenlihaa syömällä, sen teurashinnan noustessa, hevosten hyvinvointi voisi lisääntyä, koska kynnys viedä hevonen teuraaksi on pienempi kiertoon laittamisen sijaan. Toisaalta, koska hevonen on elämänsä aikana työllistänyt ihmisiä kasvattajasta, tallinpitäjästä maanviljelijään ja eläinlääkäriin ja lopulta käyttäjänsä rahoille antanut vastinetta, sen hiilijalanjälki ei ehkä kuitenkaan ole turha, vaikkakin melko suuri.

Lihantuotanto rasittaa planeettaamme yhä enemmän ja yleisesti on tiedossa, että tämä pallo ei tule tällaista kuormitusta kestämään. Jos vaihtamalla naudanlihan hevoseen tätä rasitusta voidaan pienentää edes hiukan, se mielestäni kannattaa. Hevosen tämänhetkinen lemmikki- ja harrastusvälinestatus tuskin lähivuosikymmenninä muuttuu tuotantoeläinstatukseksi, joten hevosrakkaan ei varmasti tarvitse olla huolissaan siitä, että hevosia ryhdyttäisiin kasvattamaan lihaksi. Käytännössä hevosen kasvu on liian hidasta ja sen elättäminen liian kallista, jotta  pelkkä lihantuotanto silmissä kannattaa kasvastustoimintaan ryhtyä.

Hevosenlihan syömiseen liittyy paljon tunteita, eikä ketään voi syyllistämällä pakottaa valitsemaan sitä jonkun muun lihan sijaan. Minulle hevosenlihan valinta on eettinen valinta. Uskon, että valitsemalla elämänsä hyvin ja terveenä eläneen hevosen liha on parempi valinta kuin tehotuotetun naudan-, sian- tai broilerinliha.

Hevosala muutoksen kourissa

Ystäväni totesi uusinta Suomen Ratsastajainliiton jäsenlehteä Hipposta lukiessaan, että: "Kääntyy se isokin laiva, vaikkakin hitaasti."

Totta, on ilmiömäisen mielenkiintoista huomata, kuinka hevoslähtöinen ajattelu alkaa siirtyä laajemmalle alueelle. Kukkahattutädittely tai narunpyörittely ei olekaan niin epätavallista, puhumattakaan siitä, että hevosen HUOMIOIMINEN on jo ihan kohta trendi. Aiheesta tehdään yllättäin uusia kirjoja ja pidetään seminaareja. Uusia yhdistyksiä perustetaan ja hevosten kouluttamisesta voi tulla ihan oikea ammatti. WAU!

Tässä asiassa on kuitenkin kaksi muttaa, jotka pitkänlinjan hevosten puolestapuhujaa mietityttää:

Onko ihan todellista se, että ratsastusammattilaisten kerma on yht'äkkiä oivaltanut, ettei hevonen kettuile tai juoni, vaan sen lajityypilliset tarpeet voidaan oikeasti huomioida ja että hevonen elehtii kokonaisvaltaisesti kehollaan ja käytöksellään ja että hevosen oppimisen lainalaisuuksien ymmärtäminen auttaa suorituksen parantamisessa?

Onko tästä muutakin seurausta kuin oivallus tienata rahaa ja keksiä pyörä uudelleen?

Toivon olevani väärässä ja skeptisyyteni kolahtavan omaan nilkkaani. Siinä tapauksessa suomalainen ratsastus- ja hevoskulttuuri muuttuu todella nopeasti, samalla kun valmennussysteemit menevät uusiksi ja monet ratsastajat joutuvat lyhyessä ajassa muuttaamaan mahdollisesti koko treenaussysteeminsä ympäristön muutoksen kourissa. Tämä näkyy todennäköisesti suomalaisten menestyksenä kansainvälisillä radoilla ja ei aikaakaan, kun puomien putoamista tai kouluhevosen pukittelua ei selitellä "huonolla päivällä" vaan kenties sillä, että hevonen oli puutteellisesti koulutettu.

Muistuksena kuitenkin, että maassamme löytyy jo valmiiksi hevos- ja eläintuntijoita, jotka ovat vuosikausia tehneet työtä hevosten hyvinvoinnin eteen, samalla myös kritisoiden vallalla olevia koulutusmenetelmiä. Yhteistyö heidän kanssaan voisi olla hyvinkin hedelmällistä, hevosen parhaaksi.

Mitä pienet edellä....

Tämän viikon aikana on somessa pyörinyt yllätys olympiaratsastaja Isabell Werthin youtube-videoita. Ensimmäinen kohahdus syntyi, kun Werth julkaisi videon, jossa hän ratsastaa menestyksekkäällä Satchmolla ilman satulaa ja kuolaimia. Seuraava kohina alkoi arvostelusta, jota kyseinen ratsastajatar sai osakseen.  Sinällään mielenkiintoinen ele ja osoitus kenties siitä, kuinka joko osaa ratsastaa tai sitten ei. Toisekseen, videolta on varsin selkeästi nähtävissä, kuinka kootuissa liikkeissä hevonen aukoo suutaan, joka taas on merkki siitä, että hevonen on oppinut liittämään liikkeeseen epämukavuutta, kenties kipua.

Ystäväni sanoi videon nähtyään, mitä pienet edellä, sitä isot perässä. Aika kultaa muistot jne, mutta ei kai suomalainen kouluratsastuskansa ole vielä unohtanut vajaan vuoden takaista kuolaimetonta kouluratsastuksen kilpailunäytöstä, joka käytiin Helsinki Horse Fairissa?
Tunne Hevonen -lehden järjestämä kisa keräsi jos nyt kaikkien aikojen yleisöä, niin ainakin katsomon ja seisomapaikat täyteen. Tunne Hevonen Dressage Challenge noteerattiin kaikkialla maailmassa ja kiitosten, sekä kannustusten tulva oli ihan mieletöntä. Emme tehneet vain suomalaista ratsastushistoriaa vaan kyse maailmanlaajuisesti merkittävästä teosta.

Millaista sitten oli organisoida tällainen kisa? Kaikkea muuta kuin helppoa! He, jotka lähtivät mukaan, halusivat ehkä kokea jotain uutta, ainutlaatuista, sekä antaa yleisölle mahdollisuuden oivaltaa, että ratsastustaito ei ole varusteista kiinni. Olen edelleen suuresti kiitollinen osallistujille siitä, että teitte kanssamme suomalaista ratsastushistoriaa. Nyt vuotta myöhemmin voin tunnustaa, että kutsuimme noin parisenkymmentä ratsastajaa kisaan mukaan. Alle 10 vaivautui edes vastaamaan...

Nyt kun kansainvälinen stara tekee vastaavaa kotonaan, arvostelijoita löytyy (niin niitä muuten löytyi myös viime maaliskuussa). Sen sijaan, että voisimme iloita siitä, että HEVOSEN parhaaksi ihmiset ovat valmiita poistumaan mukavuusalueeltaan ja irtautumaan vanhoista kaavoista on mielestäni jo hurraamisen arvoista.
Voitaisiko pikkuhiljaa opetella näkemään myös muutoksen aikaansaamat positiiviset vaikutukset, eikä pelkkää negatiivisuutta?
Halatkaa hevosianne ja ratsastakaa hellästi, sekä kohteliaasti. Oli sillä kuolaimet tahi ei.

Onnellinen hevonen - onko sellaista?

Hevosen onnellisuuden eteen yksi on valmis rakentamaan suuren metsätarhan, luopumaan kengistä ja ehkä jopa ratsastuksesta. Toiselle se toiminta saattaa merkitä tallipaikanvaihtoa ympäristöön, jossa hevosen pääsee joka päivä tarhaan.  Kolmas kenties ajattelee, että yhdentekevää onko hevonen onnellinen, kunhan se hyppää. Neljännelle on ehkä tärkeintä, että hevonen eri ylitä karsinan oven kynnystä oven ollessa auki tai että hevonen on jatkuvasti kontrolloitavissa.

Jos mietitään hevosen perustarpeita, joihin kuuluu siis jo ainakin osalle hevosihmisistä tutuksi tulleet mantrat: ruokaa, juomaa, suojaa ja laumaa. Tämän lisäksi hevonen tarvitsee tietyn määrä virikkeitä, jota järjestää joko ympäristö, lauma tai ihminen. Virikkeettömässä ympäristössä hevonen tylsistyy, joka ei välttämättä näy ylirentona mielentilana vaan ehkä päinvastoin. Ihminen saattaa tulkita tämän rajojen testailuna tai ajatella, että hevonen ei kunnioita tms.
Fyysistä rasitusta lisämällä saattaa pahin särmä hioutua pois, mutta mikäli kyseisen yksilön tarpeet jäävät osin tyydyttämättä seurauksena on stressi. Tämä stressi saattaa purkautua monella eri tavalla, eikä harjaantumaton silmä heti edes huomaa, että jotain on vialla.

Tästä voidaan ehkä tehdä seuraava pohdinta, ovatko virikkeet extraa vai kuuluvatko ne perustarpeisiin? Tarvitseeko hevonen myös aivoilleen työtä? Hyötyykö se oppimisesta ja oppimaan oppimisesta? Voiko hevosen onnellisuutta lisätä aktivoimalla sitä kyseisen yksilön tarpeet huomioonottaen ja vielä sen lisäksi tyydyttämällä ne vähimmäistarpeet. Vai tuleeko hevostelusta liian työlästä ja haastavaa?

Lahjattomat treenaa osa 6. Positiivinen vahviste on huijausta

Tänään viimeksi keskustelin ystäväni kanssa aiheesta ratsastus ja hevosen koulutus.
On hienoa, että vihdoinkin muutamilla alueilla hevosten ammattimainen ja järjestelmällinen koulutus lyö itseään läpi, on mukaan tullut enenevässä määrin myös positiivinen vahviste.
Oikeastaan se on kyllä huijausta, koska silloin hevonen ei tee siltä pyydettyjä asioita siksi, että se kunnioittaisi, luottaisi ja tottelisi ratsastajaa. Jokaisen itseään kunnioittavan ratsastajan on syytä erottaa se, että suorittaako hevonen siltä pyydetyt asiat siksi, että sen pitää niin tehdä vaiko siksi, että se on motivoinut palkkion toivossa.

 Ehkä vaikeinta tässä kokonaisuudessa on hahmottaa se, että ihminen ei oikeastaan voi vain päättää, mikä kelpaa hevoselle palkkioksi. Meillä saattaa olla oletus, mutta yrityksen kautta ja hevosta kuuntelemalla sekin selviää.

Ensi kerralla kun opetat hevosellesi uutta asiaa, mieti hetki, kumpi sitä motivoisi enemmän: paineen myötäys vaiko paineen myötäys kera porkkanan...