sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Ongelmanratkaisun juurilla osa 2. Tahtotila

Hevosten hyvinvointikeskusteluun liittyy paljon sellaisia huomioita ja argumetteja, joiden ensisijainen tarkoitus vaikuttaa olevan huomion kääntäminen pois itse aiheesta.
Vuosia sitten hevosihmisiä puhutti laumassa tarhaaminen, sekä tarhaamisen tarpeellisuus ylipäätään. Kokopäivätarhauksen vastustajat halusivat tuoda keskustelussa pääosin esiin se faktana, että vahinkoja voi sattua, kallis hevonen voi loukkaantua ja jos hevonen tarhailee liikaa, siitä tulee laiska. Lisäksi kokopäivätarhaus vaatisi lisää tarhatilaa, joka taas maksaa. Myöskin ruokamäärä aiheutti pohdintaa, koska jos kokopäiväisesti tarhaava hevonen tarvitsee lisää heinää, sen pitäminen on myös kalliimpaa.

Haluan heittää pallon vastustajille: jos hevosen hyvinvointi on kiinni rahasta, missä menee moraalinen raja? Jos taas hevosen hyvinvointi on kiinni omasta viitseliäisyydestä, missä menee raja?

Kun esimerkiksi puhutaan kokopäivätarhaamisesta tai pihattoasumisesta, se voi ja on myös muutakin kuin polviin asti kuravellissä kaatosateessa seisovia tylsistyneitä, märkiä ja palelevia hevosia. Jos aidosti haluamme muuttaa ja kehittää hevosten oloja, meidän on ensiarvoisen tärkeää ensin tiedostaa ja hyväksiä se hevosen parhaaksi oleva ja sitten pyrkiä kohti sitä, kukin omilla resursseillamme.

Syyllistymiskortti vaikeuttaa keskustelua ja kanssakeskustleijan aina näyttämään syylliseltä ja jotenkin itsekkäältä. Jospa ensi kerran keskustelunavauksessa voitaisiin pohtia itse asiaa, hevosen parhaaksi.
Tässä tarvitaan aitoa tahtotilaa, tahtoa muuttaa asioita, vaikka ne eivät muutkaan silmänräpäyksessä. Jossain muualla, jollain muulla on aina asiat huonommin, muttei sen ei pitäisi estää meitä kehittymästä ja kehittämästä omaa tekemistämme ensitä paremmaksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti