sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Ongelmanratkaisun juurilla osa 2. Tahtotila

Hevosten hyvinvointikeskusteluun liittyy paljon sellaisia huomioita ja argumetteja, joiden ensisijainen tarkoitus vaikuttaa olevan huomion kääntäminen pois itse aiheesta.
Vuosia sitten hevosihmisiä puhutti laumassa tarhaaminen, sekä tarhaamisen tarpeellisuus ylipäätään. Kokopäivätarhauksen vastustajat halusivat tuoda keskustelussa pääosin esiin se faktana, että vahinkoja voi sattua, kallis hevonen voi loukkaantua ja jos hevonen tarhailee liikaa, siitä tulee laiska. Lisäksi kokopäivätarhaus vaatisi lisää tarhatilaa, joka taas maksaa. Myöskin ruokamäärä aiheutti pohdintaa, koska jos kokopäiväisesti tarhaava hevonen tarvitsee lisää heinää, sen pitäminen on myös kalliimpaa.

Haluan heittää pallon vastustajille: jos hevosen hyvinvointi on kiinni rahasta, missä menee moraalinen raja? Jos taas hevosen hyvinvointi on kiinni omasta viitseliäisyydestä, missä menee raja?

Kun esimerkiksi puhutaan kokopäivätarhaamisesta tai pihattoasumisesta, se voi ja on myös muutakin kuin polviin asti kuravellissä kaatosateessa seisovia tylsistyneitä, märkiä ja palelevia hevosia. Jos aidosti haluamme muuttaa ja kehittää hevosten oloja, meidän on ensiarvoisen tärkeää ensin tiedostaa ja hyväksiä se hevosen parhaaksi oleva ja sitten pyrkiä kohti sitä, kukin omilla resursseillamme.

Syyllistymiskortti vaikeuttaa keskustelua ja kanssakeskustleijan aina näyttämään syylliseltä ja jotenkin itsekkäältä. Jospa ensi kerran keskustelunavauksessa voitaisiin pohtia itse asiaa, hevosen parhaaksi.
Tässä tarvitaan aitoa tahtotilaa, tahtoa muuttaa asioita, vaikka ne eivät muutkaan silmänräpäyksessä. Jossain muualla, jollain muulla on aina asiat huonommin, muttei sen ei pitäisi estää meitä kehittymästä ja kehittämästä omaa tekemistämme ensitä paremmaksi.

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

New age, kukkis ja kaksnelkki

Hevosten hyvinvointikeskustelu puhuttaa - edelleen. Vanhan kahtiajaon, kukkahattutädit vs kaksnelkit lisäksi on tullut kolmas mystinen joukkio mukaan, heitä voitaisiin kutsua naksuttelijoiksi, mutta koska he eivät pelkästään käytä naksutinkoulutusta hyväkseen hevosen koulutuksessa, vaan kokonaisvaltaisesti pyrkivät oivaltamaan hevosen oppimisen lainalaisuuksia ja käyttävät uusinta tietoa tästä hyväkseen, he ovat kuin uusi new age-sukupolvi.

Sen sijaan, että kukkikset ja kaksnelkit ottaisivat tämän käsillä olevan tiedon riemuissaan vastaan, syntyykin outo kuilu, jossa kaikki hevosten kanssa tekeminen yht'äkkiä on syyllistettävää ja tuomittavaa, vaikkei kukaan sitä ääneen sanokaan.

Kun oivalsin luonnollisen hevostaidon myötä, mitä kaikkea voinkaan sen kautta saavuttaa hevoseni kanssa, tiesin että tämä on vasta alkua. Mikään metodi tai lähestymistapa ei varmasti ole määränpää, vaan reitti löytää ja ymmärtää yhä laajemalti kokonaisuutta.

Olin viikonloppuna pitämässä kurssia ja  kuulin itseni sanovan jälleen ääneen, "käytän tätä systeemiä johdomukaisesti siihen asti, kunnes löydän paremman".  Se, että jonkin työkalun tai metodin heittää ns. romukoppaan ei tarkoita sitä, että se olisi yksistään huono tai kelvoton. Se ei ehkä palvele tarkoitustaan enää samalla tavoin kuin aiemmin. Se, että avoimin mielin, syyllistymättä tai ketään tuomitsematta astuu uusiin kenkiin ja rohkeasti lähtee tallaamaan - ehkä vastavirtaan - on mahdollisuus jokaiselle meistä.

Edelleen jaksan ihmetellä ratsastuskulttuurissamme vallitsevaa "pärjäämistä". Niin pitkään kun hommat sujuvat jotenkin, ei ole syytä etsiä tai ottaa vastaan uusia oppia. Tämä on oikeastaan aika ikävää, koska soisin ihan jokaiselle hevoselle ja etenkin ihmiselle, että harrastuksesta ja työstä voisi saada kaiken ilon ja kyllä, hyödynkin irti.

Jokainen neuvo sisältää itsessään jo kritiikin ja yhä useampi ihminen tänä päivänä peräänkuuluttaakin ratkaisuja ongelmien toteamisen sijaan. Toisinaan ne ratkaisu saattaa olla ihan siinä käsillä, mutta sitä näe, koska oikeastaan sille ei ole edes tarvetta tai uudelle tielle astuminen pelottaa.

tiistai 8. tammikuuta 2013

Hevonen ei myötää - kovasuinen hevonen osa 2.

Kun ratsastajalla on käsitys siitä, millaisen tuntuman hevonen hyväksyy, hänellä on mahdollisuus vaikuttaa tähän tuntumaan jatkossa. Tuntumaan ja sen säilyttämiseen vaikuttaa moni asia. Ratsastajalle tuntuman säilyttämiseen vaikuttaa oman kehonsa hallinta ja tasapaino. Mielentila luonnollisesti myös. Sen lisäksi hevosessa tapahtuvat muutokset vaikuttavat ratsastajan kykyyn säilyttää tuntuma.
Jos asiaa tarkastellaan hevosen kannalta, sen mahdollisuuteen säilyttää tuntuma vaikuttaa tietysti ratsastaja, mutta sen lisäksi myös askellaji, sen tempo, alusta jolla liikutaan ja hevosen mielentila.
Jotta hevosella olisi mahdollisuus vaikuttaa tuntuman säilymiseen, sillä tulee olla ensinnäkin tieto siitä, millainen tuntuma ei häiritse sitä ja toisaalta, jotta se motivoituu säilyttämään tuntuman, alkuun vaikka vaan hetken, sen täytyy tietää, että se saa siitä palkkion. Eli myötäyksen.

Ratsastajan on joskus vaikea hahmottaa myötäystä ja sen ajoituksen tärkeyttä. Yksinkertaisinta on aloittaa tuntuman harjoittelu paikallaan seisten ja vasta kun se sujuu, siirrytään käyntiin jne. Kaikessa yksinkertaisuudessaan ratsastaja kerää ohjat tuntumalle hevosta tunnustellen. Kun hevonen ei pyri liikkumaan, ei vastustele vaan hyväksyy tuntuman, seuraa myötäys. Homma jalostuu sillä, että muutaman toiston ja myötäyksen jälkeen, ratsastaja jää odottamaan, että hevonen myötää niskastaan, josta taas seuraa myötäys ohjilla. Alkuun hevosen saattaa olla vaikea hahmottaa täsmälleen korrektia asentoa, mutta vähästä palkitseminen johtaa kyllä oikeaan suuntaan. Tämä harjoittelu jalostaa ratsastajan kärsivällisyyttä, kykyä hahmottaa hevosen ajantajua ja toisaalta opettaa myös sen, miten pienestä palkitsemalla voi saavuttaa suuria edistysaskeleita.

ps. on ihan sama, onko hevosella suussaan kuolaimet vaiko riimu päässä. Sama juttu toimii aina.

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Hevonen ei myötää - kovasuinen hevonen osa 1.

Oletko koskaan miettinyt mitä myötääminen oikeastaan tarkoittaa ja miten se vaikuttaa hevoseen kokonaisvaltaisesti?
Käytännössä myötääminen on mielentila. Jos hevonen "myötää" niskastaan jännittyneenä tai pakotettuna, sen myötääminen näyttää varsin mekaaniselta, silmät ja sieraimet ovat kireät, hevonen aukoo suutaan ja pureskelee kuolainta. Lisäksi se saattaa keikuttaa päätään ylös- alassuunnassa, sekä heiluttaa, ravistella häntäänsä.

Jotta hevonen voisi myödätä pehmeästi ja rennosti sekä niskastaan, että koko kehostaan, sen tulee ymmärtää missä asennossa paine loppuu ja saada työskennellä kyseisessä asennossa häiriöttä. Paljon puhuttu syvällealas-ratsastuksen huono puoli hevosen oppimisen kannalta liittyy juuri tähän. Kuolaimen takana liikkuessaan hevonen välttää ohjastuntuman. Hevonen on joko täysin tyhjä tai ainakaan se ei liiku läpi kehon pehmeällä ohjastuntumalla.

Alkuun on varmasti hyvä määritellä sopiva tai oikea ohjastuntuma? Olen sitä mieltä, että hevonen päättää sen, jonka lisäksi ratsastajan velvollisuus on opettaa hevoselle mikä on sille toivon mukaan miellyttävin asento ja pehmein ohjastuntuma. Omasta mielestäni ihannetuntuma on roikkuvan pyykkinarun ja hädintuskin kontaktin välillä. Hetkellisesti tuntuma voi olla jotain muutakin, mutta pitkään jatkuva voimakas tuntuma, kuten myös täysin ilman tuntumaa liikkumnen on epämiellyttävä niin ratsastajalle kuin hevosellekin. Tämän lisäksi tuntuman ollessa epätasainen tulee ratsastajan ohjasotteista hyvin helposti epätarkkoja. Lisäksi kuolaimen aiheuttama paine hevosen suussa tiettävästi aiheuttaa paljon erilaisia terveydellisiä haittoja...mutta niistä toisella kertaa.

Kuinka saada hevonen pehmeälle ohjastuntumalle?
Ensin kannattaa ottaa selvää, millaisen tuntuman hevonen haluaa itse valitessaan.
Tämä on yksinkertaisinta selvittää niin, että alkuu kävelee pitkin ohjin käyntiä. Sellaista käyntiä, joka on hevoselle ominaisin tapa kävellä. Sitten ratsastaja alkaa pikkuhiljaa keräämään ohjia tuntumalle, koko ajan tarkkaillen hevosen liikkumista ja muita eleitä. Kun hevonen ensimmäisen kerran reagoi tuntuman keräämiseen, on se ensimmäinen hetki tehdä huomio siitä, millainen sen reaktio on. Myötääkö se niskastaan pehmeästi ja hyväksyy ohjastuntuman lisääntymisen vai hidastaako se käyntiä, muuttuuko käynnin rytmi, nostaako tai laskeeko se päätään ja niskaansa?

lauantai 5. tammikuuta 2013

Hevonen on hidas pohkeelle

Hevoset voidaan jakaa karkeasti kahteen tyyppiin, ne joko omaavat eteenpäinpyrkimystä tai sitten ei. Tämä onkin yleisin tekosyy siihen, miksi hevonen ei reagoi ratsastajan apuihin.
Jos hevonen on eteenpäinpyrkivä, se on sitä yleensä aina ja kaikissa tilanteissa. Toisaalta, jos hevonen ei ole halukas liikkumaan, se harvoin "innostuu" muuten kuin poikkeuksellisessa tilanteessa.

Yksi yleisesti kuultu määritelmä kuvaa hevosta, joka reagoi hitaasti ratsastajan pohkeelle tai tarkemmin pohjeavulle. Jos hevonen on motivoitunut ja opetettu siltä pyydettyyn tehtävään, sillä ei lähtökohtaisesti ole mitään syytä olla reagoimatta. Miksi sitten hevosia pitää toisinaan "virittää" tai herkistellä"?

Ratsastajan käyttäessä pohjeapua, hän todellisuudessa käyttää koko kehoaan. Vaatii melkoista kehontiedostamista ja -hallintaa liikuttaa esimerkiksi pelkkää jalkaterää ilman, että mikään muu osa kehosta liikkuu, jännittyy tai edes jäntevöityy. Tätä voidaan harjoitella toki erilaisin istuntaharjoituksin ja menetelmin, mutta hevosen kannalta oleellista on se, että avut ovat selkeitä ja yksinkertaisia, helppoja ymmärtää ja havaita. Ja toisaalta, kun hevonen reagoi, se saa reaktiostaan palkkion. Yleisimmin se tarkoittaa ratsastuksessa sitä, että pyyntö loppuu. Miksi sitten hevosia joudutaan kerta toisensa jälkeen herkistelemään? Eikö ratsastaja ole oman kehonhallintansa kanssa sillä tasolla, että hän kykenisi säilyttämään istunnan vakaana, mielensä tyynenä ja käyttämänsö merkin aina samanalaisena, jolloin hevonen ei joudu arvailemaan?

Seuraavan kerran, kun ratsusi ei reagoi pohjeapuusi toivotulla tavalla, voit tarkistaa, että jarruttaako ohjastuntuma tai istuntasi. Samoin, onko hevosesi motivoitunut vastaamaan pohjeapuusi, eli loppuuko pyyntö välittömästi, kun hevonen lähtee liikkeelle tai lisää vauhtia käyttämästäsi merkistä.