torstai 26. huhtikuuta 2012

Istunnasta ja vinoudesta

Jokainen ratsastaja tietää, että istunta on kaiken a ja o. Siis oikea istunta, joka on sellainen, jossa ratsastaja häiritsee hevosta mahdollisimman vähän. Tai se on sellainen, joka myötää hevosen liikkeiden mukana täsmällisesti. Tai sitten se on aktiiviinen apu, jolla voi ratsastaa ihan ilman mitään muita apuja. Onko tämä pelkkä myytti, vai onko oikeanlainen istunta todella niin välttämätön hevosen hyvinvoinnin kannalta, että vajaakuntoinen, toispuoleinen ratsastaja aiheuttaa ratsulleen vääjäämättä suurta vahinkoa?

Jos asiaa pohditaan ensin hevosen kannalta, on varmasti selvää, että hevoselle oman kehonsa tiedostava ja hallitseva ratsastaja on miellyttävämpi kantaa kuin satulassa pomppiva riippusäkki. Toisaalta, kun ratsukolla on yhteinen elämä kuljettavana, vino ratsastaja vinouttaa ajan myötä myös hevosensa. Onko tästä sitten mahdollisesti hevoselle fyysistä haittaa pitkässä juoksussa? Todennäköisesti jonkinlaista haittaa on, mutta jos vaikakapa mietitään tuntihevosia, joilla käytännössä päivät pääksytysteen pomppivat satulassa vinot, epätasapainossa istuvat, jopa jännittyneet ratsastajat ja hevonen saattaa voida ihan hyvin. Ainakin näennäisesti. Mitä tulee vinouteen, ratsastaja ei välttämättä tätä edes itse huomaa, koska hevonen sopeutuu ratsastajaan ja päinvastoin.

Ratsastajan näkökulmasta katsottuna vino hevonen asettaa suuria haasteita oman istunnan kehittämiseen. Ja nyt on hyvä muistaa, että kun hevonen vaikkapa rouskuttaa karsinassa heiniään tai laukkailee laitumella, se on melko suora, koska vinoutta arvioidaan aina suhteessa johonkin. Kuten ratsastajaan.
Hevonen voi kuitenkin olla vino monella eri tapaa ja koitan tässä esitellä pari yleisintä niistä.

Luultavasti yleisin ilmentymä hevosen vinoudesta liittyy kaarevilla urilla ja ympyröillä ratsastamiseen. Sanotaan että " hevonen kaatuu lapa edellä" tai että "hevonen ei taivu toiseen suuntaan".  Itse ymmärrän tämän niin, että kun hevonen seisoo kaikki neljä jalkaansa tasan, sillä tulisi olla painoa yhtä paljon joka jalalla. (Tämän tarkasteluun, samoin kun tasapainon kehittämiseen on olemassa eri harjoituksia, mutta jätetään ne omaan kirjoitukseensa.) Kun hevonen sitten lähtee liikkeelle, se voi tehdä sen joko liikuttamalla omaa massaansa, jolloin jalat seuraavat mukana (massa on liikkeen edellä, etupainoisuus) tai se voi siirtää painoaan kulloin kannattelevalle jalalle, liikkeestä ja askellajista riippuen, jolloin se jalka jonka vuoro on siirtyä saa vapautuksen koko kehon massasta (massa on liikkeen päällä,  kokoaminen). Jälkimmäinen tapa on luonnollisesti taloudellisempi ja samalla on hevoselle miellyttävämpää ajan kanssa. Tähän vaikuttaa osin hevosen rotu ja sen myötä myös sen rakenne, synnynnäinen tapa liikkua, mutta myös hevosen koulutus.
Askellajista riippuen, hevosen massa/paino siirtyy edestä taakse, vasemmalta oikealle ja päinvastoin, yläkautta alas pyörivällä liikkeellä, ellipsin radalle vastapäivään jne... ja tässä kaikessa tulisi ratsastajan kyetä olemaan liikkeen päällä. Ei edellä tai jäljessä vaan päällä, tässä hetkessä. Kun hevonen ei siirrä painoaan pois kulloinkin siirtyvän jalan päältä se tuntuu kaatuvan liikkeen suuntaan.
Toinen esimerkki on vino hevonen, joka ei halua edes asettua jompaan kumpaan suuntaan. Tähän voi olla luonnollisesti monta syytä, mutta samaan aikaan kun ihminen on vasen tai oikea kätinen, saattaa hevonen olla vasen tai oikeapuolinen suustaan ja koko kehostaan. Voimisteluttamalla tämänkaltaista vinouttaa voidaan korjata, mutta mikäli hevonen esimerkiksi antaa ratsastajan vaikuttaa vain toisella ohjalla tai toisella toista enemmän, ongelma ei poistu pelkästään harjoituksia tekemällä ja hevosta jumppaamalla. Valitettavan usein tämä johtuu kuitenkin siitä, että hevosen ratsukoulutus on ollut joko puutteellista tai hevoselle epäsopivaa, jonka seurauksena yhteys pään ja jalkojen välillä on katkennut, jolloin ratsastaja ei pysty omalla kehollaan (lue avuilla: kädet, jalat, istunta) auttamaan hevosta siirtämään painoaan tarkoituksenmukaisesti kuhunkin liikkeeseen tai askellajiin nähden.

Kun puhutaan istunnasta ja sen vaikutuksesta on hyvä muistaa, että istunnalla aktiivisesti vaikuttaminen edellyttää sitä, että ratsastajalla on hevosen huomio. Ilman huomiota ei ole istuntaa. Kokeilepa pysäyttää pelästyneenä laukkaava ratsu pelkällä istunnalla =)

Toisaalta, istuntaan liittyy ratsastaja koko kehonsa kanssa, jalat, keskivartalo, ylävartalo ja pää.  Jokaisella näistä palikoista on oma merkityksensä ja näiden palikoiden järjestämiseen onkin olemassa loistavia kehonhallintamenetelmiä, kuten esimerkiksi pilates, CR jne.  Moni ratsastaja saa näistä menetelmistä paljon apua omaa kehoaan ajatellen ja samalla vieläpä auttaa hevosta voimaan paremmin. Uskon kuitenkin, että hyvinkoulutettu hevonen, joka luottaa oikeudenmukaiseen ja lempeään ratsastajaansa, antaa hänelle anteeksi epätäydellisyyden ja sen myötä mahdollisuuden itse kullekin olemaan armollinen omaa vajavaisuuttaan kohtaan.

tiistai 17. huhtikuuta 2012

Saako hevosta lyödä?

"Löin sitä kun se yritti juosta ylitseni" tai "löin sitä, kun se ei totellut"entäpä "löin sitä kun se pukitti". Ihmiselle on kädellisenä helpointa käyttää käsiään ja ymmärtämättömyyttään hän myös turhautuu ja suuttuu. Näistä ihmisen ominaisuuksista hevosella ei ole mitään hajua. Tosin, jouduttuaan sellaisen ihmisen omistukseen tai käyttöön, joka purkaa turhautumistaan hevoseen, se melko pian oppii, että jos ihminen on tyytyväinen, se ehkä taputtaa, LUJAA. Jos se on tyytymätön tai muuten vaan huonolla tuulella, se lyö.

Mitä muita vaihtoehtoja lyömiselle on? Ehkä ensin on tarpeen miettiä mistä ihmisen tarve purkaa turhautuminen, suuttumus tai pelko kääntyy väkivallaksi? Ja millä tavoin voisi hahmottaa, että väkivalta synnyttää pelon lisäksi lisää väkivaltaa? Vanha sanonta kuuluu, missä taito loppuu, alkaa väkivalta pätee ihan kaikkeen maan ja taivaan välillä.

Samalla kun uutisvirta syöttää viimeisiä kuulumisiä terrorismin uhreista tai perheväkivallasta, ei voi olla ajattelematta, että missä vaiheessa ihmiseltä on jäänyt jokin palikka siihen malliin, että mitään muuta vaihtoehtoa ei ole? Sen sijaan että kauhistelemme maailman ja kotimaamme tapahtumia (ikävä kyllä), voisi itse kukin seuraavalla kerralla turhautuessaan tai suuttuessaan miettiä hetken ennen kuin käsi puristuu nyrkkiin, ohjaan tai vaikkapa raippaan.  Johtuuko väkivaltaan turvautuminen siitä, että ei löydy rohkeutta myötään olevansa väärässä tai ettei vielä tiedä tai osaa kaikkea. Tai että yksinkertaisesti joskus voi vain olla niin voimaton, ettei enää tiedä mitä muuta voisi tehdä?

Viikon teesinä olkoon: Seuraavan kerran kun pinna kiristyy ja tekee mieli livauttaa, otan sen hetken oppina omaan itseeni - minulla on vielä paljon opittavaa itsestäni ja muista. Kiitos siitä!

tiistai 10. huhtikuuta 2012

Kenellä on oikeus arvostella

Nobelpalkitun näytelmäkirjailijan George Bernard Shaw sanoin:"Ne, jotka osaavat, tekevät. Ne jotka eivät osaa, opettavat."

Hevosurheilun eri lajeista erityisesti kouluratsastus on arvostelulaji. Ja tätä ratsastusta arvostelevat monet muutkin kuin tuomarit varsinaisella radalla. Erityisesti, kun arvostellaan kokeneita osaajia, törmää itse kukin herkästi tilanteeseen, jossa arvostelijalla ei ole "oikeutta" arvostella, koska hän itse ei ole esim. kilpaillut kyseisellä tasolla. Kun taas arvostellaan vaikkapa hevosen hyvinvointia, saattaa arvostelija olla täysin tietämätön hevosesta eläinlajina, mutta sen sijaan hän tuntee lakipykälät, joiden puitteissa hevosten pitoa toteutetaan.

Tarvitseeko vaikkapa ratsastuksenopettajan osata itse ratsastaa? Tai, voiko vastavalmistunut opettaja olla hyvä? Millainen kokemus hevosten parissa katsotaan riittäväksi, jotta ihminen voi kutsua itseään ammattilaiseksi? Riittääkö siihen hyväksytty tulos kansallisesta helppo A:sta vai vaaditaanko ratsastuksenohjaajan koulutus? Entäpä parin vuosikymmenen mittainen hevosenomistajuus, onko se vaakakupissa minkään arvoinen? Tarvitseeko hevosammattilaisen ymmärtää koululiikkeiden tai maastatyöskentelyn takapääväistöjen lisäksi ruokinnasta tai orpovarsan hoidosta?

Entäpä kirjaviisaus, onko sillä mitään painoarvoa? Muistelen lämmöllä erästä rohkeaa asiakastani, joka päätti opetella ratsastamaan lukemalla kirjoista ja katsomalla muiden ratsastusta. Itseasiassa, hänelle kehittyi erittäin hyvä silmä erottamaan oikein päin liikkuva hevonen väärin liikkuvasta, mutta voi armas kun hän sitten viimein nousi satulaan...Luojalle kiitos, ettei ruumita tullut, vaan kokeilu päättyi onneksi muutamaan mustelmaan....hän kuitenkin todisti minulle sen, että itsevarmuus ei käy käsi kädessä ymmärryksen ja tietotaidon kanssa. Vähänkin osaava voi olla viisaampi kuin paljon osaava. Riippuu täysin siitä, miten tietoaan ja osaamistaan käyttää.

Keskustelupalstat kuohuvat kaikesta kritiikistä, jota jokainen itsensä likoon laittanut (lue : tekee hevosten kanssa mitätahansa työkseen) saa osakseen, useimmiten haluamatta. Kritiikki ei tietenkään ole aina pahasta, vaan aiheellinen, rakentava kritiikki on todella arvokasta. Ongelmaksi on mielestäni muodostunut se, että nettiaikakaudella kasvoton arvostelu on niin helppoa, että todellisuudessa kritiikin antajalla ei tarvitse olla muuta kuin mielipide ja ehkä se keppihevonen kellarissa....

Seuraavan kerran kun tekee mieli arvostella ääneen, voisi ehkä miettiä hetken mistä tarve arvostella syntyy. Syntyykö se siitä, että ihminen haluaa päteä tai saattaa toisen ihmisen huonoon valoon? Vai haluaako hän arvostella siksi, että toivoo toisen ottavan opikseen ja samalla saada mahdollisuuden kehittyä? Kun kyse on jälkimmäisestä, suosittelen lämpimästi muistamaan vuorovaikutuksen kultaisen säännön: myös viestin antajalla on vastuu siitä, miten se ymmärretään.

torstai 5. huhtikuuta 2012

Uskallatko rakastaa hevostasi?

Viimeisin blogikirjoitukseni käynnisti melkoisesti keskustelua (myös muualla kuin netissä=) siitä, että mitä rakkaus on ja onko oikein tai väärin rakastaa hevostaan. Juttelin pitkäaikaisen, minulle hyvin rakkaan ystäväni kanssa tänään ja hän kummasteli kuinka kukaan voisikaan olla rakastamatta hevostaan. Hevosta, joka on niin pyytetön ja aina anteeksiantavainen meidän ihmisten virheille. Mietin ihan samaa....

Ehkä tässä on kyse siitä, että me ihmiset olemme erilaisia ja meidän arvomme ovat samoin. Jonkun mielestä on tärkeintä pitää kuri ja järjestys, oli kyse sitten lapsen kasvatuksesta tai hevosen kanssa elämisestä. Jollekin toiselle on itsestään selvää, että rajat pitää olla olemassa, mutta niistä voi pitää kiinni myös lempeästi, rakastaen.  Vanha sanonta kuuluu: "Joka vitsaa säästää, lastaan vihaa" on aikansa elänyt ja sen myötä muutama vuosikymmen sitten alkoi natina vapaan kasvatuksen tuloksista. Vapaa kasvatus ei ole välittämistä vaan päin vastoin, välinpitämättömyyttä ja vastuun laiminlyöntiä.

Psykologian professori, onnellisuustutkija ja kirjailija Markku Ojasen mukaan "rakkaus on tunne, mutta se on myös suhde, tahtomista, tekoja, ajatuksia, haluja, arvostuksia ja periaatteita. Sitä on mahdoton tyhjentää yhdellä sanalla tai käsitteellä."

Viiden hevosen omistajana tunnen jokaisen hevosistani. Laumassa ne ovat yksi suuri yksikkö, mutta minun kanssani niille syntyy kullekin oma persoona.  Rakastan niistä jokaikistä ja kaikkia eri tavalla. Yksi niistä muistuttaa minua hörähdyksellään jokainen aamu siitä, kuinka se on 15 vuoden aikana tottunut saamaan aamuheinänsä tiettyyn paikkaan. Tottahan toki tässä on kyse siitä, että hevonen on oppinut ja minä olen oppinut. Se, että pienet eleet tulevat merkityksellisiksi, ne ehkä nostavat hymyn huulilleni tai saavat minut spontaanisti halaamaan hevosvanhustani, ei ole keneltäkään pois, etenkään meidän kahden väliseseltä, henkilökohtaiselta suhteelta. Kyllä, minä rakastan hevosiani, siitä huolimatta, että koulutan niitä ja näen ne myös hevosina. Itseasiassa olen tehnyt kaikkeni rakastaakseni jokaista hevosta, jonka olen kouluttanut tai joka on meillä kasvanut. Ja uskon, että tämä on ollut kaikkien parhaaksi.

Rakastakaa ja halikaa hevosianne, se ei ole keneltäkään muulta pois - päinvastoin!!!!!

tiistai 3. huhtikuuta 2012

Hevonen tarvitsee ihmistä - vai ihminen hevosta

Kaikessa eläinrakkaudessani pohdin ihan vakavasti, mitä kaikkea hyvää hevoselle on koitunut sen kesyyntymisen myötä. Vuosikymmenten, jopa -satojen jalostuksen tulos näkyy hevosrotujen, värien ja eri kokojen rikkaudessa. Jokaiseen käyttötarkoitukseen löytyy siihen jalostettu ja sopiva rotu. Mutta entäs se hevonen sitten sen rodun ja ulkonäön takana?

Jalostuksen yksi tärkeimmistä tarkoituksista on kehittää hevosen sopivuutta käyttötarkoitukseensa. Tästä syystä ihmettelenkin, että mistä johtuu käsitys ja uskomus, että suorituskyky käy käsi kädessä hankalan luonteen kanssa. Että olemassa oleva suorituskyky korreloisi suoraan huonon käsiteltävyyden tai vaikean hermorakenteen kanssa. Ei kai nyt sentään?

Hevosen luonne  on sen kokemusten summa. Vaikka jokaisella yksilöllä on olemassa geneettinen pohja ja tietyt alttiudet, tarvitaan sekä ympäristö, olosuhteet, kokemukset ja ennenkaikkea sitä koulutusta.  Hyvää, juuri kyseisen hevosyksilön tarvitsemaan koulutusta.

Voiko tästä vetää jotakin johtopäätöksiä? Mielestäni voi. Kahteen suuntaan, jossa toinen näkemys perustuu siihen oletukseen, että hankalasti käsiteltävä tai muuten vaikea luonteinen hevonen onnistuu natsaamaan sopivasti rohkean ja välinpitämättömän ihmisen kanssa. Kun tähän lisätään loistava ratsastustaito, oikea ajoitus ja ripaus onnea, menestytarina voi olla taattu.

Toisaalta kun asiaa tarkastelee hevosen kannalta, on yhä järkyttävämpää se tosiasia, että ihmiset eivät joko ymmärrä tai välitä siitä, mitä jatkuva pakoreaktion ruokkiminen aiheuttaa hevoselle. On totta, että pakoreaktiota käytetään hyväksi monessa tilanteessa. Kukaan hevonen tuskin haluaa olla kuuma tai käydä yltiöpäisillä kierroksilla. Toisaalta, hellepäivänä rennossa ja rauhallisessa mielentilassa käyskentelevä hevonen tarvitsee ärsykkeen, jotta sen kierrokset kiihdyttäisivät sitä sen verran, että laukkapyrähdys olisi edes todennäköinen.

Usein kuulee sanottavan, että kesyhevonen kuolisi nopeasti ilman ihmistä. Rohkenen epäillä tätä vedoten siihen, että esimerkiksi koira villiintyessään saattaa hyvinkin oppia saalistamaan ja sen lisäksi myös kyetä lisääntymään ja pitää huolta omista pennuistaan. Jopa varsin arktisissa olosuhteissa. Hevonen pakoeläimen ominaisuudessaan omaa jo dna:ssaan kyvyn pitää itsestään huolta pakenemalla ja tarpeen mukaan puolustautumalla. Käytännössä Suomen luonnossa ei ole juurikaan hevosenkokoiselle eläimelle luonnollisia vihollisia, paitsi ihminen.

Mitä tulee Suomen talveen, on mainiota seurata pihatossa vuosikausia asuneita hevosia, puhumattakaan niistä hevosista, jotka ovat saaneet syntyä käytännössä luonnotilaan ja sitten muuttaneet Suomeen. Näillä hevosilla on kyky kaivaa ravintoa myös paksun lumihangen alta, kuten kasvien juuria. Lisäksi ne syövät puita, pensaita ja käytännössä paljon muuta sellaista, jota kesyhevosen omistaja ei ehkä tulisi hevoselleen tarjonneeksi. Esimerkiksi nautaan verrattuna hevonen tulee varsin köyhällä ravinnolla toimeen ja sen myötä sille onkin edullista laiduntaa kesä, kerätä vararavintoa ja hidastaa aineenvaihduntaansa talvea kohti. Talviaikana aiemmin kerätty vararavinto kuluu ja keväällä syksyn pullea poni on varjo entisestään, mutta kun ensimmäiset virheät hangesta työntyvät esiin, kaviot toimivat kaivurina, joka etsii talvehtineen monivuotisen kasvin ensi versot ja käynnistää toipumisen talvesta jälleen käyntiin.

Ihminen on varsin pitkään käyttänyt hevosta sekä ravinnoksi että työjuhtana, sotaratsuna toimimisesta puhumattakaan. Kenties olisi viimein korkea aika myöntää, että me ihmiset tarvitsemme hevosta ja meidän olisi syytä antaa hevoselle se kunnioitus, joka sille kuuluu. Tähän liittyy oleellisesti se velvollisuus ottaa selvää millaisen eläimen kanssa olemme tekemisissä ja sen lisäksi vastuu pyrkiä tyydyttämään hevosen lajityypilliset tarpeet sekä jos ja kun sitä käytämme, ottaa huomioon kunkin yksilölliset tarpeen ja joskus, edes joskus laittaa ne omien tarpeidemme sijaan etusijalle.