maanantai 31. joulukuuta 2012

Hyvää ja Rauhallista Uutta Vuotta 2013

Kiitän Sydämestäni kaikkia blogini lukijoita ja seuraajia. 20 000 kävijää meni rikki jo aikaa sitten ja tulkitsen sen niin, että keskustelu hevosten hyvinvoinnista, sekä kasvusta hevosihmisenä ollaan kiinnostuneempia, kuin mitä tosielämässä voisikaan kuvitella. Kiitos!

Vuodelle 2013 toivon ennen kaikkea sitä, että se sama huoli, joka usealla meistä lemmikkien ja hevosten omistajista on tänään, säilyisi liiallisten ärsykkeiden tiimoilla läpi ensi vuoden.  On todella ikävää, että paukkuvat raketit pelästyttävät hevosia, lehmiä tai koiria, mutta tämä asia tapahtuu kuitenkin VAIN kerran vuodessa. Sen hevosen elämään me voimme vaikuttaa aika suurelta osin jokainen muu päivä, joten voisimmeko päättää ja tehdä valinnan, että ensi vuonna- 2013 - hevoseni ei joudu sille liian epämiellyttäviin tilanteisiin tai pelästymään minun vuokseni. Voisinko päättää ja toimia sen eteen, ettei hevoseni joudu stressaamaan turhan vuoksi siksi, että minun mielestäni sen "pitäisi jo osata". Voisinko kantaa vastuun rakastamastani eläimestä ja tehdä asiat sen kannalta niin hyvin, kuin omilla taidoillani vain kykenen. Ja kun omat taitoni loppuvat, pyydän apua, koska se ei ole häpeä vaan rohkeuden ele, toisen puolesta.

Oikein Hyvää ja Rakkauden täyteistä vuotta 2013!
Halatkaa hevosianne ja toisianne <3

perjantai 28. joulukuuta 2012

Lahjattomat treenaa osa 5. Matkalla täydelliseen istuntaan

Olen suoraan sanottuna laiskotellut ratsastukseni tiimoilta kesästä lähtien. Samaan aikaan olen harvoina ratsastuskertoina huomannut, kuinka oma keho ja istunta ei tunnu samalta kuin aktiivitreeniaikoina. Tietoisuus siitä, miltä tuntuu istua oikein ja tasapainossa lisää tuskaa kerätä kilometrejä, joita ilman mitään kehitystä ei tapahdu.
Olen vuosien ajan tanssinut, treeenannut pilatesta ja usean vuosikymmenen joogannut. Olen etsinyt ja löytänyt kehonhallintaan apua cr:stä, fysioterapeuteilta. Aktiiviratsuttajan työssä huollatin kehoani hierojalla viikottain, vaikkei mitään kremppaa ollutkaan. Lenkkeilin, venyttelin ja kaikin tavoin pyrin pitämään huolta itsestäni, jottei hevonen joutuisi epätasapainoon vuokseni tai että apuni säilyisivät selkeinä ja keveinä, jottei hevonen joutuisi sietämään ristiriitaisia apuja.

Reilu kuukausi sitten päätin kääntää kelkkani ja starttasin elämäni ensimmäinen saliharjoittelun personal trainerin avustuksella. Olen päättänyt päästä hyvään kuntoon, vaikkei satulassa istuttuja kilometrejä tule entiseen malliin.

On mielenkiintoista huomata, kuinka ihan perus salitreeniin auttaa ammattiratsastajan tausta. Miten paljon kehotietoisuudesta on apua ja kuinka keskivartalonhallinta helpottaa montaa harjoitetta. Mutta onko tämä kaikki tarpeen hevoselle?

Moni ratsastaja ja valmentaja puhuu istunnalla ratsastamisesta, joka onkin varsin suhteellista. Ratsastajan istunnassa on muutaman palikka, joista yksi ei käytännössä muutu (ainakaan kovin lyhyellä tähtäimellä suuntaan jos toiseen), se on ratsastajan kehon paino, jota hän itse, sekä hevonen kannattelee. Sitten tulee tasapaino, johon liittyy kehonhallinta ja tietoisuus siitä, missä asennossa kulloinkin keho on. Tämän jälkeen tulee aktiivinen vaikuttaminen, tila - jossa ihminen tiedostaen voi hallita kehossaan tapahtuvia muutoksia ja niillä vaikuttaa hevoseen.

Tarkastellaanpas asiaa hevosen kannalta: hevoselle ratsastaja on massa, joka joko liikkuu mukana tahdissa tai ei liiku. Jos ratsastaja haluaa opettaa hevosen reagoimaan tiettyihin kehonmuutoksiin, hän luultavasti voimistaa jotakin tiettyä apua tai lisää merkkejä, jotta alkuperäinen apu saisi halutun reaktion aikaan. Onko tämä istunnalla ratsastamista niin, että kyseessä on hevosen oppiminen vaiko fysiikanlakien mukaan toimivasta yhteistyöstä?

Roomaan on monta tietä, kuten kaikki tiedämme. Haluan herättää ajatuksia ja keskustelua siitä, minkä reitin valitsemme: onko istunta ja kehonkäyttö prioriteetti yksi? ja jos on, perustuuko se hevosen valintaan, josta seuraa ihmisen oppiminen vai hevosen oppimiseen. Jos istunta on yksi apu muiden joukossa, perustuuko sen käyttö ratsastajan terveelliseen kehonhuoltoon ja terveyden ylläpitoon, sekä hevosen oppimiseen?
Vai, onko kyseessä jälleen yksi uusi metodi tai lähestymistapa, jolla ratsastamisesta tehdään vaan ihan hemmetin vaikeaa?




tiistai 25. joulukuuta 2012

Joulurauhaa, myös hevoselle

Joulun aikaan ihmiset hiljentyvät ja rauhoittuvat. Toivotamme toinen toisillemme Joulurauhaa, mutta tarkoitammeko sitä todella? Ennen vanhaan eläimiä kunnioitettiin myös erityisesti jouluna ja siitä jäänteenä koristellaan hevostalleja havuilla, viedään hevosille nimikoituja pipareita ja käydään perinteisellä jouluratsastuksella. Rekiajeluista puhumattakaan.
Jos voisimme sisäistää rauhan ja rentouden merkityksen ja vielä omaisimme halua soveltaa sitä ihan jokapäiväiseen elämäämme, moni asia oli paljon helpompaa.

Tällä hetkellä on meille ihmisille tarjolla erilaisia retriittejä ja henkisiä valmennuksia. Tämän päivän kiireinen ihminen varmasti hyötyy meditaatiosta tai rentouttavasta kokemuksesta muutoinkin.
Eikö hevonen, joka on palvellut ihmistä jo pitkään ja suurella todennäköisyydellä vasten tahtoaan, ansaitsisi myös pienen palan tätä ajan hetkeen kuuluvaa rauhoittumista?

Kenties seuraavan kerran hevosesi luokse mennessäsi voisit pysähtyä hetkeksi kuuntelemaan ja tunnustelemaan, mitä hevosesi kaipaa eniten ja onko se innostuksen sijaan stressaantunut tai kuumeneeko maastolenkillä sinun kiusaksesi vai on kyse jostain ihan muusta? Vaikkapa siitä, että se on oppinut, että ihmisen kanssa työskentely ei ole rentouttavaa ja rauhoittavaa. Haluaisitko sinä elää sellaisessa suhteessa?
Hyvää ja Rauhallista Joulua! Halatkaa hevosianne ja antakaa niiden olla hevosia

torstai 13. joulukuuta 2012

Asuuko tallissasi kesymuttavillikilpahevonen?

Eläinten hyvinvoinnista on ollut keskustelua jo vuosien ajan. Ensimmäinen shokki suurelle yleisölle tuli luvattomasti kuvatuista sikala- ja turkistarhavideoista. Eläinten omistajat/tuottajat perustelivat olosuhteita  ja eläinten käyttäytymistä sillä, että tavisihminen on niin vieraantunut luonnosta, ettei ymmärrä, millaista tuotantoeläimen elämä on.

Viimeisen vuoden ajan keskustelu hevosten hyvinvoinnin suhteen on puhuttanut tai oikeastaan herättänyt sekä keskustelua, että puolustuspuheita ja samalla linjalla jatketaan. Harrastehevoset ovat ihan eri laji kuin kisahevoset ja ihminen joka vaikkapa arvostelee kisahevosen stereotyyppistä käyttäytymistä on vaan niin syvällä omassa lintukodossaan, ettei voi mitenkään käsittää, että se on ihan normaalia.

On mielenkiintoista, että lainsäätäjät ja eri osa-alueiden valvojat kykenevät asettamaan ja valvomaan rajoja monella muulla osa-alueella, mutta eläinten hyvinvoinnin määrittely on todella hankalaa. Ensinnäkin väkivaltainen kohtelu: niin pitkään kun veri ei valu ja hevonen ei uikuta kivusta on ihan mielipideasia, onko kyseessä väkivalta vaiko aiheellinen rajojen asettaminen, tahi peräti hevosen lajityypillinen tarve ottaa yhteen ihmisen kanssa. Mitä tulee liialliseen rasittamiseen tai hevosen stressaamiseen, lajityypillisten tarpeiden toteutumisen rajoittaminen, sama juttu.

 Kun asiassa puhuu raha ja meriitit, yhtäkkiä on todettava, että planeetalla elääkin ihan uusi eläinlaji, kesymuttavillikilpahevonen.  Tämä onkin sinällään mielenkiintoinen jalostuksen tulos, että tältä eläimeltä on saatu jalostettua pois mm. pakoreaktio ja hyvin suuri osa lajisisarensa hevosen lajityypillistä tarpeista. Kesymuttavillikilpahevonen nimittäin ei tarvitse tarhaamista, eikä oikeastaan juurikaan edes päivänvaloa. Sille riittää talli ja maneesi, ja pakkopullana se kävelytyskone. Se ei juurikaan tarvitse heinää (joka muuten vaan lihottaa), koska mutaation myötä sen ruoansulatuselimistö on sopeutunut yksinomaan käyttämään ja hyödyntämään erilaisia myslejä ja teollisesti tuotettua hifirehuja. Tätä lajia ei muuten voi, eikä kannata edes kouluttaa, koska se syntyy kantamaan ja tottelemaan ratsastajaansa ja vaikka se välillä *muka hurjannäköisesti* saattaa protestoida, se johtuu vain sen perimästä, jota ei vielä ole haluttu jalostaa pois.

Kesymuttavillikilpahevonen on siten lainsäätäjien ja valvojien ulottumattomissa, koska se ei oikeastaan ole enää hevonen.
Ongelma on siis ratkaistu?

tiistai 11. joulukuuta 2012

Kohti vastavirtaa mars!

Ensitutustuminen hevostaitoon tpaahtui 90-luvulla, jolloin sitä pidettiin outona ja varsin erikoisena. Maamme pitkänlinjan hevososaajat lähinnä naureskelivat narunpyörittäjille, puhumattakaan kotipahlleen pihattoja rakentavista ihmisistä. Ja sitten, sitten tulikin kengättömyys ja vapaa heinäruokinta. Ai kamalaa!!! Kaikki hevoset menevät aivan tärviölle näiden kukkahattujen ja muiden aivottomien käsissä.

Seuraavaksi hevosmaailmaan rantautui klassinen ratsastus, kehonkielen käyttäminen ja rungottomat satulat, sekä NE heppalenkkarit. Jälleen maailmankirjat menivät sekaisin. Jokainen omasta mielestään lähemmäs tietoisuutta, hevosystävällisyyttä ja luonnonmukaisuutta matkaava on taatusti joutunut törmäämään niin ennakkoluuloihin kuin suoranaiseen vastustukseen.

Nyt elämme vuoden 2012 viimeisiä viikkoja, mikä on muuttunut? Ei oikeastaan mikään muu, kuin meidän ns. hörhöjen määrä on lisääntynyt, mutta yhtä lailla meitä pidetään puskailijoina ja mitään tietämättöminä. Johtuuko tämä vuosikymmenestä toiseen jatkuva vastustus siitä, että ihmisten on kovin vaikea hyväsyä mitään erilaista? Nimittäin ulkomailta on tullut kymmenittäin, ellei sadottain klassisia opettajia maahamme ja mikä nämä opettajat sitten jakaa ratsastajien keskuudessa, ehkä se, että mitä tutummalta hänen työskentelynsä silmissämme näyttää, sitä helpompi sitä on myös omaksua ja hyväksyä.

Lähes tulkoon rasistinen ilmapiiri on vaikuttanut jo aivan liian pitkään. Olisiko korkea aika nostaa kissa pöydälle ja antaa ihmisten harjoittaa niin harrastustaan kuin ammattiaankin omien arvojensa mukaisesti, samalla sallien sen, että kehitystä tapahtuu, haluttiin sitä sitten tahi ei?

On mielenkiintoista, että samaan aikaan, kun esimerkiksi eläinlääketiede kehittyy ja yhä enemmän vaihtoehtoisia hoitomuotoja tulee tarjolle tai kun eläinten käyttäytymistiede osoittaa vanhat uskomukset höpöhöpöksi, on tiettyjä asioita, jotka eivät tunnu edelleenkään muuttuvan.

Tässä vinkki tulevalle, toivottavasti hyväksyvämmälle ilmapiirille:
Seuraavan kerran, kun mieleesi putkahtaa hämmennys niistä kummallisista heppalenkkareista tai pinkistä satulantekeleestä voisit vaikka vilpittömästi kysyä, mitä eroa niillä on vanhoihin totuttuihin varusteisiin, jottei tarvitsisi arvailla. Tai kun näet jonkun ratsastavan kuolaimettomilla suitsilla, jos se herättää sinussa närkästystä tai naureskelua, voisit miettiä miksi? Onko oma epävarmuutesi esteenä omalle kehityksellesi ja avoimuudellesi?

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Lisääkö tieto tuskaa vai vähentääkö se ymmärrystä?

Olen viimeisten viikkojen aikana keskustellut useiden pitkän linjan hevosihmisten kanssa tämän päivän ongelmista, jotka hevosmaailmassa jyllääväät. Tämä on sinällään erittäin hämmentävää, koska tänä päivänä hevosista tiedetään enemmän kuin koskaan ennen ja hevosten asiat ovat varmasti paremmin kuin ennen. Onko menneiden aikojen ihannointi kiinni siitä, että silloin ei yksinkertaisesti tiedetty kaikkea sitä mitä tänä päivänä tiedetään? Vai voisiko olla niin päin, että lisääntyneen tiedon myötä se perusta lukea ja katsoa hevosta uupuu kokonaan?

Otetaan vaikka esimerkiksi hevosten ruokinta. Kun 70-80-lukujen taitteessa sain ensimmäisen oman hoitohevoseni, oli sen ruokinta hyvin yksinkertaista: heinää, suolaa, kauraa, lesettä ja vähän kivennäisiä. Laidunaika alkoi varhain ja päättyi lumien tullessa maahan. En muista KOSKAAN nähneeni tai kuulleeni vatsavaivaisista hevosista ennen tyyliin 2000-lukua. Monia muita vaivoja hiertymistä kipeytyneisiin jalkoihin sen sijaan riitti.

Pohdinnan arvoista onkin se, että johtuvat nykyhevosten ongelma - erityisesti vatsavaivat- niille sopimattomasta ruokinnasta, käytöstä vaiko siitä, että hevosia on vain niin paljon enemmän kuin aiemmin, että ongelmat myös tulevat esiin.

Toisekseen, hevosen ruokinta ja hyvinvoinnista huolehtiminen ei ole mitään rakettitiedettä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan hevonen kyllä kertoo kaiken tarpeellisen. Lihava hevonen tarvitsee enemmän liikuntaa ja vähemmän energiaa. Laiha hevonen taasen lisää ruokaa.
Missä vaiheessa tämä homma on lähtenyt menemään pieleen? Siinä kun tutkimuslaitteistot ja -keinot ovat lisääntyneet vaiko siinä vaiheessa, kun ihminen on vieraantunut eläimestä ja luonnosta ja hyvinvoinnin perustana on kaikenmaailman analyysit ja laskurit?

maanantai 22. lokakuuta 2012

Osaatko ilmaista viestisi oikein - ymmärrettävästi tai hyväksyttävästi?

Keskustelu hevosten hyvinvoinnista jatkuu ja hyvä niin. Ainoa huono puoli tässä keskustelussa liittyy siihen, että käytännössä jokaista arvostelijaa arvostellaan siitä tavasta, miten hän mielipiteensä ilmaisee. Ikäänkuin se oli juuri ratkaiseva pointti.

Omasta mielestäni on aivan yhdentekevää, pitääkö joku minusta ihmisenä tai siitä, miten mielipiteeni ilmaisen. Ainoa toiveeni on se, että kaikki me hevosten parissa työskentelevät olisimme samalla puolella. Hevosen puolella.

Täältä lintukodosta katsoen tilanne on tämä: Eletään 80-90 -lukua ja kaikki kotimaiset todelliset urheilutoivomme ovat liittyneet talveen (lue: hiiihto, jääkiekko ja mäkihyppy) Tiedämme hyvin, että "pahat pojat ja ehkä tytötkin" Suuressa maailmassa käyttävät menestykseensä keinoja, jotka eivät päivänvaloa kestä. Mutta ME suomalaiset emme käytä....eipä... eipä...nyt kun eletään 2000-lukua, moni urheilufani on joutunut pettymään kuulleessaan, että hänenkin suuri idolinsa oli "yksi douppaajista".

Hevosurheilussa doping ei ole hevoselle varmaankaan sen suurin ja todennäköisin uhka. Suurin uhka on ratsastaja/valmentaja/ratsuttaja itse. Ihminen ylipäätään. Mitä korkeammalle tähdätään ja mitä suuremmat ovat paineet, sitä suurempi on kiusaus tehdä joko kompromisseja tai ylipäätään vaan päättää, ettei hevosella ole niin väliä. Jokainen turha treenikerta on turha ja kuluttaa hevosta tai ainakin aikaa. Neuvon kysyminen on syvältä, koska huipulla kaikki tietävät jo kaiken.

HESY ry:n tiedotteessa peräänkuulutin asennemuutosta. Ja niin teen edelleen: käsi ylös jokainen joka ratsastaa tai ajaa hevosella! Käsi ylös jokainen, joka rakastaa hevosta tai edes pitää hevosesta. Käsi ylös jokainen, joka ei tarkoituksella, tietoisesti halua vahingoittaa hevosta!

Missä siis on ongelma? Ongelman myöntämisessä vaiko siinä, että luottamus ja kunnioitus (SE, jonka hevonen ansaitsi osakseen) suuntautuu pienen pieneen yhteisölliseen piiriin, jonka seurauksena kaikki tietävät, että ongelmia on, mutta kukaan ei sano sitä ääneen. Ainakaan virallisesti.

Viimeisen viikon aikana olen saanut useita kehotuksia esittää jotakin parannusehdotuksia sen sijaan, että ratsastusmaailma saa pelkkää kritiikkiä osakseen. Tässä tulee:

Nykytietämys hevosesta auttaa meitä jokaista ymmärtämään yhä paremmin hevosta eläinlajina. Ilman sarvia ja hampaita. Sen sijaan, että annamme vanhojen uskomusten estää meitä kehittymästä hevostenkäsittelijoinä, - ratsastajina,- kouluttajina tai harrastajina, voisimme ehkä uskalta myöntää ongelman ja päättää puuttua siihen. Mikäli jo opituista ja vanhoista totutuista menetelmistä luopuminen koetaan uhkana, voisi asiaa ehkä lähestyä siitä näkökulmasta, joka esitetään mm. FEI:n sloganina:
"Happy athletic" ja tähän voisi vielä lisätä, että onnellinen hevonen kaipaa satulaansa "Happy riderin"....

Seuraavan ongelmatilanteen tullessa eteen voisi miettiä hetken, mistä se johtuu eikä sitä, miten tämän voi piilottaa. Loppuviimeksi se hyödyttää sekä ratsastajia että hevosia.


keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Kukkahattutäti, kettutyttö tai muuten vaan tyhmä

Hesy ry:n toissapäivänä julkaisema tiedote on saanut hevosihmiset jälleen takajaloilleen. Keskustelu pyörii pääosin kahden teeman ympärillä: ovatko tiedotteen allekirjoittaneet päteviä arvioimaan hevosen hyvinvointia ja mikä on heidän motiivinsa?

On mielenkiintoista huomata kuinka muuten ihan fiksuista ihmisistä tulee epäluuloisia ja muita ihmisiä aliarvioivia sen sijaan, että asiasta kyettäisiin keskustelemaan ilman sarvia ja hampaita. Jos kyseessä olisi vaikkapa humalassa ajaminen, ei kovinkaan moni ryhtyisi puolustelemaan oikeutusta moiselle kriminalisoidulle teolle. Mutta nyt kun kyseessä on tunteita ja intohimoa herättävä eläin, aihe herättää suuria tunteita ja puolustusreaktion.

Ehkä Suomi tosiaan on kuitenkin niin pieni maa ja hevospiirit niin pieniä, suoranaiseen henkilöpalvontaan keskittyneet, että minkäänlaista kritiikkiä ei saa KUKAAN antaa. Maastamme ei luultavasti löydy ihmistä, joka olisi pätevä arvioimaan esimerkiksi sitä, sattuuko hevosta raipalla lyöminen. Jotta asenteita voitaisiin muuttaa, täytyy tätäkin asiaa varmasti tutkia? Tarvitaan siis tieteellistä pohjaa sille, että jokin asia voidaan todeta hyödyttömäksi tai suorastaan vahingolliseksi.

Jo 70-luvulla saadessani ensimmäiset hevosystäväni, tallinpitäjä korosti, ettei tallissa saa koskaan juosta tai huutaa. Ja hevosia ei saa koskaan lyödä, koska ne ovat ystäviä. Hänen kasvattinsa eivät kyllä tallia maailmankartalle juosseet, lieneekö syynä pakottamisen puute vai muuten vain yleinen ystävällisyys ja hevosille lässyttäminen.

Tänä päivänä nettikeskustelupalstat ovat täynnään hevosongelmia ja niiden ratkaisuja. Pääosin ensimmäiset 10-20 neuvoa liittyvät paineen lisäämiseen, hevosen kurittamiseen ja pakottamiseen. Mihin ihmeeseen on jäänyt ymmärrys siitä, että hevosta pitää opettaa? Sitä pitää kouluttaa johdonmukaisesti siihen tehtävään, johon sitä aiotaan käyttää. Ikäänkuin hevonen olisi ihmisen vastustaja ja lähtökohtaisesti laiska, tottelematon ja kuriton. Kertooko tämä sitten väärään suuntaan kääntyneestä hevosjalostuksesta vaiko ihmisistä, jotka hevosten parissa harrastavat ja työskentelevät...

Hevonen on suuri ja voimakas eläin. Väkivaltaan liittyvissä keskusteluissa tuodaan useimmiten esiin se kortti, että kuriton hevonen on vaarallinen ja suojellakseen itseään ihminen joutuu joskus lyömään hevosta. Minä uskon, että tämä asenne kertoo hevoskulttuuristamme surullista tarinaa, jossa ihmiset eivät aidosti ymmärrä millaisen eläimen kanssa he ovat tekemisissä. Ja jos arjessa selviytyminen on todellakin niin haastavaa, kannattaisi ehkä miettiä,  mitä muita vaihtoehtoja on olemassa.
Tottelemattoman hevosen kohdalla rankaisu on laastaria vuotavalle haavalle. Hevosella on käytökseensä aina syy ja näiden syiden selvittäminen on pitkässä juoksussa tuloksellisempaa kuin pelkkä käytöksestä rankaisu.

Jotta tämä tärkeä keskustelu voisi olla millään muotoa hedelmällistä, olisi tärkeää tarttua asiaan sellaisena kuin se nykyhetkessä on. Ei kukaan varmasti halua päästää kaikkia Suomen hevosia vapaaksi luontoon tai estää niillä ajamista/ratsastamista. Mutta onko vaihtoehtoja ainoastaan kaksi? Joko niitä käytetään kuten halutaan, tai sitten kielletään hevostenpito kokonaan?

Meillä on maassamme paljon hevososaamista ja taitavia kouluttajia sekä kilparatsastajia. Mitä enemmän hevosen hyvinvointiin kiinnitetään huomiota, sitä paremmin jyvät erottuvat akanoista. Ja hyvinkohdellut hevoset muista hevosista.

Mitä tulee motiiveihin, on ällistyttävää kuvitella, että mitään muita motiiveja keskustelun herättämiseen voisi olla kuin rakkaus hevosiin ja usko, sekä luottamus yhdessä sovittuihin sääntöihin, sekä niiden noudattamiseen. Heitänkin pallon takaisin, mikä on tässä keskustelussa "vastustajien" motiivi ja miksi hevosen hyvinvointikeskustelu herättää aggressiota ja kanssaihmisten dissaamista?

maanantai 8. lokakuuta 2012

Vaikeilusta voittoon, mikä onkaan se oikea tie?

Valmentaja kehottaa ratsastajaa keskittymään hevosen suoruuteen. Ratsastaja turhautuu, koska hevonen huojuu puolelta toiselle ja välillä se tunkee lapaa ympyrältä sisään ja väliin ulospäin. Ratsastaja turhautuu ja viimein potkaisee hevosta valmentajan ohjeen mukaan. Hevonen väistää pohjetta ja sisäänpäin kaatuminen loppuu. Tilalle tosin tulee uusi ongelma, hevonen ei myötää sisäohjalle. Valmennustunnin jälkeisenä päivänä hevonen tunkee taas lapaa sisäänpäin...

Seuraavana viikonloppuna on uusi valmennus ja uusi valmentaja, joka lähestyy ongelmaa eri näkökulmasta. Hänen mukaansa hevosen kaarteessa sisäänpäin nojaaminen johtuu ratsastajan istunnasta ja hän kehottaakin oppilasta hakeutumaan pilatekseen tai vaikkapa fysioterapiaan, jotta ongelma voitaisiin ratkaista hevoselle reilulla tavalla. Valmennustunti on käytännössä käynnin ratsastelua ja hevosen ohjaamista.

Kolmantena viikonloppuna on taas uusi valmentaja, jolla on aivan erilainen käsitys asiasta. Hänen mielestään hevosen suoruus ei ole lainkaan niin tärkeää, että siihen kannattaisi takertua tässä vaiheessa, koska ratsukolla on hänen mukaansa paljon suurempiakin ongelmia. Valmentaja perustelee mielipiteensä sillä, että hevosen rentous ja eteenpäinpyrkimys menevät suoruuden edelle ja rentouduttuaan hevonen suoristuu ihan itsestään. Tunnilla keskitytään siirtymisiin ja myötäämiseen. Lopputunnista hevonen ei nojaa ohjaan eikä pohkeeseen, vaan kantaa itse itsensä.

Parin viikon ajan ratsastaja keskittyy vain ratsastamaan hevostaan rennoksi ja hyvillä mielin hän palaakin oman tutun valmentajansa tunnille. Ratsastajan ällistykseksi valmentaja kehuu kehumisesta päästyään, kuinka hyvin hevonen on suoristunut ja kuinka hyvin hänen neuvojaan ja ohjeitaan on noudatettu. Ratsastaja hymyilee hiljaa, eikä paljasta valmentajalleen, millä keinoin ongelma ratkesi.

Oikeassa elämässä jokainen näistä valmentajista oli oikeassa ja jokainen neuvo oli oikea. Eihän kukaan opeta mitään sellaista, jonka ei usko toimivan. On vain ja ainoastaan ratsastajan vastuulla valita ne ohjeet ja neuvot, jotka hänelle ja hevoselleen sopivat. Vaatii kuitenkin sekä arvostelukykyä, että taitoa osata valita kaikista neuvoista ne, jotka vievät ratsukkoa oikeaan suuntaan eivätkä ojasta allikkoon.


sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Sinulle, joka vaikeilet hevosesi kanssa

Blogi on ollut jäähyllä syksyn muiden kiireiden vuoksi, mutta toisaalta tässä on ollut aikaa miettiä mitä sanottavaa loppujen lopulta jäljelle jää. Vai onko kaikki jo sanottu?

Olen seurannut hevosurheilumaailmaa 80-luvulta lähtien ja oikeastaan vasta 2000-luvulla päässyt sellaisten asioiden jäljille, jotka olisi pitänyt tietää jo ainakin pari vuosikymmentä sitten. Näiden asioiden tiedostaminen ja ymmärtäminen, siis oikeasti ymmärtäminen helpottaa niin kovin paljon ihmisen elämää ja etenkin hevosten elämää.

Alkuun pari esimerkkiä arjesta ja tilanteista, joissa toisenlainen lähestymistapa voisi päättää ongelmat  ja muuttaa tilannetta huomattavasti.


1. Hevonen tarvitsee läpiratsastusta ja verryttelyä joka tai lähes joka ratsastuskerta. Sen saaminen ns. "avuille" vaatii "herkistelyä" ja "virittämistä".

Kysymys: Oletko koskaan miettinyt, miksi hevosta pitää toistuvasti korjata avuille? Onko sillä liian monta erilaista ratsastajaa? Onko sen treenaaminen ko. hevoselle ja sen fyysiselle ja psyykkiselle kunnolle sopivalla tasolla? Ovatko hevoselta vaaditut tehtävät sille sopivalla tasolla?

On ymmärrettävää että iäkäs, siis aidosti iäkäs hevonen jäykistyy ollessaan levossa. Niinhän ihmisillekin vanhemmiten käy. Ikä ja sen tuomat vaivat on syytä siis ottaa huomioon. Mutta jos kyseessä on, sanotaanko vaikka alle 15 vuotias muuten terve hevonen, joka jäykistyy levossa, sen treeni ei luultavasti ole oikeanlaista. Joko se liikkuu jännittyneenä tai voimiensa ylärajoilla. On hyvä muistaa myös mielentilan vaikutus, eli stressaantunut hevonen työskentelee jo helpoissa tehtävissä ylikierroksilla ja mikäli hevonen rentoutuu aina vasta treenikerran päätteeksi, on jotain vialla.

2. Hevonen ei yksinkertaisesti opi uusia liikkeitä tai se hermostuu niiden harjoittelusta

Kysymys: Oletko johdonmukaisesti rakentanut hevosen oppimiselle ja liikkumiselle pohjan, jolle voi opettaa uutta? Joutuuko hevonen oppimaan uusia apuja/merkkejä vai onko hevoselle ratsastuksessa käytetyt avut selkeitä ja onko sillä riittävän paljon toistoja takana, ettei sen tarvitse toistuvasti arvailla mistä on kyse?

Tämän päivän ratsastuksessa puhutaan, että he A on kouluratsastusta. Ehkä joo, jos vaaditaan yli 70%:n tuloksia kansallisista, mutta helpon A:n liikkeet pitäisi olla ihan perusratsastusta kaikille ratsastuksen harrastajille. Mikäs siitä maagisesta helposta A:sta sitten tekee haastavan? Vastalaukat? Pohkeenväistöt? Keskiaskellajit? Siis MITÄH???

Nyt ollaan kyllä ajauduttu aika kauas siitä, millaista ratsastaminen oli satoja, tuhansia vuosia sitten.  Mene ja tiedä, onko kyseessä ratsastuksenopettajien ja valmentajien, ehkä lajiliiton salaseura, jossa kenellekään ei anneta mitään ilmaiseksi ja jokainen saa oppia kantapään kautta.
Totuus on se, että ratsastamisen opetettu ei ole rakettitiedettä, eikä hevosen kouluttaminen sen enempää. Vaaditaan pikkusen nöyryyttä ja aikaa, sekä malttia paloitella tehtävät kullekin hevoselle sopiviksi annospaloiksi.

Hevonen on kohtalaisen yksinkertainen eläin, joka oppii kyllä, jos sitä osataan opettaa. On mielenkiintoista seurata vuodesta toiseen samoja selityksiä milloin kenenkin kisoissa "epäonnistuneen" suusta. Milloin vika oli hevosen tai jonkin ympäristön aiheuttama. Mutta koskaan en ole kuullut vielä selitystä että: "upsista, en ollutkaan opettanut hevostani riittävän hyvin", tai että "tein virhearvion, eli olisi kannattanut sinä päivänä startata" tai että " olisi pitänyt osata siedättää hevonen sadesään varjoihin ja sadetakkeihin".

Seuraavan kerran kun ratsusi jäykkyys tai vastustelu ärsyttää, mietipä hetkinen, voisiko asialle tehdä jotain muutakin kuin runnoa tahtosi läpi, hinnalla, jonka hevonen maksaa.






maanantai 20. elokuuta 2012

Lahjattomat treenaa osa 4.

Hevonen ei halua asettua oikealle, se on siis vino, mutta kumpaan suuntaan? Onko ratsastaja sitten suora? Jos ratsastajalla on jumissa vasen lapa tai lonkka tai ristiselkää juilii eilisen tarhansiivouksen tiimoilta, onko reilua olettaa, että hevonen olisi suora?

Kaikki hevoset ovat vinoja, sanotaan. Olen tästä eri mieltä, koska syntyessään hevonen on juuri niin täydellinen kuin hevonen vain voi olla. Kun puhumme hevosen suoristamisesta tai vinoudesta, kyseessä on hevosen keho versus ihmisen keho. Määrittääksemme suoruutta, meidän tulee voida verrata sitä johonkin - esim. ratsastajaan. Käsi ylös jokainen, joka tietää olevansa symmetrinen ja liikkuva kehostaan ja lisäksi vielä istuvansa suorassa maan vetovoimaan nähden?

Sen sijaan, että hevosta kouluttamalla ja läpiratsastamalla koitetaan suoristaa ratsastajaan nähden voisi olla varsin antoisaa antaa hevosen kertoa miltä siitä tuntuu ja tavoitella tilaa, jossa ratsastaja onkin se, jonka kehoa muokataan suhteessa hevoseen. Hevonen kyllä kertoo, milloin ratsastajan keho on symmetrinen.

Apuna tähän voidaan käyttää erilaisia istuntavalmennuksia, ratsastuspilatesta, joogaa ym.  joskus myös fysioterapeutilla tai miksei hierojallakin käynnistä voi olla apua. Vaikka et tuntisikaan itseäsi vinoksi, kuuntele hevostasi, se kyllä kertoo kaiken tarpeellisen kunhan et hiljennä sen suuta.

Halatkaa hevosianne!

lauantai 11. elokuuta 2012

Rullaati rullaa...Kuka onkaan oikeassa?

Olympiakisojen aikaan nousi taas härdelli kouluhevosten turpa ryntäissä kulkemisesta. Miksi tästä asiasta jatkuu vääntö edelleen, johtuu siitä, että hevosen hyvin- tai pahoinvoinnin määrittely on niin vaikeaa. Teoriassa jees jees-linjalla oleva lajin kattojärjestö tuomitsee säännöillään hevosen rullaamisen mutta vain siinä tapauksessa, että se tehdään aggressiivisesti. WTF?  Eli hymyssäsuin rullattu hevonen ei siis kärsi?

Tällä hetkellä rullausmenetelmän vastustajia vaaditaan esittämään perusteluita, millä tavoin rullaus vahingoittaa hevosta. Minäpä heitän pallon takaisin, miten rullaus hyödyttää hevosta ja miten se nimeomaan EI VAHINGOITA? Pelkkä kilpailumenestykseen vetoaminen ei riitä perusteluksi, koska käsitykseni mukaan hevonen ei tarvitse sitä, joten se on hevosen hyvinvoinnin kannalta täysin turhaa.

Vetoaminen Baucherin ensimmäiseen metodiin, joka on historiassa varsin väkivaltaiseksi tiedetty ei myöskään perustele tämän päivän huippuhevosten kohtelua ja vähintäänkin kyseenlaisia valmennusmenetelmiä. Jos Baucherin aikaan ei kohdeltu hevosia välttämättä hyvin, niin ei myöskään ihmisiä.

Tämän päivän ratsastaja joka ilmeisesti kokee, että hänellä on oikeus kaikkeen siihen, jota ei erikseen ole kielletty näyttää ja kuulostaa todella surulliselta ratsastusurheilun tulevaisuudelta. Kun tähän vielä lisätään elitistinen näkökulma, jonka mukaan harrastajat ja lajin katsojat eivät ole mitään, tai ainakaan heidän mielipiteensä ei paina mitään, on melko selvää, että köysi alkaa kiristyä. Siinä vaiheessa, kun katsojat kääntävät selkänsä, ja heillähän tähän mielipiteen ilmaukseen on oikeus, on myös hevosten, ratsastajien ja koko lajin sponsoreiden syytä miettiä vakavasti millainen kuva lajista halutaan välittää. Sille täysin tietämättömälle osalle ihmisiä, jotka lystin lopulta maksavat.

Laji muuttuu, se on varma. Mutta mihin suuntaan ja kenen kustannuksella onkin toinen juttu. On ällistyttävää, että kaiken tiedon ja tutkimuksen lisääntyessä hevosen hyvinvoinnin arvointi on edelleen vaikeaa, jopa heille, jotka esiintyvät kaiken tietävinä. Jos ja kun hevosen hyvinvointi-keskustelu aiheuttaa ongelmia ja sen puitteissa sääntöjen noudattaminen on vaikeaa, ellei mahdotonta, kannattaa ehkä hetkinen miettiä, että tarvitseeko kouluratsastusta säilyttää olympialajina lainkaan?


En liitä tähän kuvaa rullatusta tai ylipäätään väkivaltaisesti ratsastetusta hevosesta, koska niitä löytyy netistä pilvin pimein. Sen sijaan kerron miltä happy athletic horse ei näytä: sillä ei ole huulet ja suupielet kiristyneet, sen sieraimet eivät ole kireät, se pystyy vapaasti hengittämään ja liikuttamaan päätään/kaulaansa, se ei kulje suu auki minuuttitolkulla ja sen silmät eivät ole ahdistuneet. Sen suu ja keho ei valu vaahtoa ja sen häntä ei viuhdo alituisesti. Olympiavoittajan hevosesta näitä merkkejä ei näkynyt, ehkä se siksi voitti vai onko se siksi happy athletic horse?

maanantai 30. heinäkuuta 2012

Miksi hevosen ennakoiminen on väärin?

Kun hevonen riistäytyy tarhan portilta, sen ennakoimista pidetään huonona. Kun hevonen ryntää trailerista ulos oitis kuullessaan takapuomin sokan avaamisen, se on huono juttu. Kun hevonen nostaa laukan raviympyrän jälkeen, ratsastajalla ei ole hevonen hallinnassa, joka huono juttu.


Kavioita puhdistaessa on kivaa kun hevonen osaa nostaa sen jalan, jonka puolelle kumarrut, tai kun hevonen osaa tiensä talliin, vaikka sinä et osaisi edes taluttaa hevosta, se on hyvä juttu. Tai että hevonen osaa lastautua itse, vaikket ymmärtäisi hölkäsenpäläystä siitä, mitä hevosen pitäisi ko. tilanteessa osata.

Hevonen ei ole lainkaan niin tyhmä eläin, kuin mitä ihmiset olettavat. Sen sijaan ihminen ei ymmärrä –syystä tai toisesta - käyttää kaikkea hevosen olemassa olevia taitoja kummankin eduksi, vaan sen sijaan, että antaisimme hevoselle mahdollisuuden näyttää ja kertoa mitä kaikkea se elämänsä varrella onkaan oppinut, haluamme tehdä puolipidätteen ja estää hevosta ennakoimasta.  Ja mikä ihmeellisintä, kertoa sille, että me tiedämme hevosta paremmin miten jokin asia tulisi tehdä. Miksi?

perjantai 13. heinäkuuta 2012

Viisas viisas ihminen

Muutama viimeinen blogikirjoitukseni on herättänyt paljon keskustelua väkivallan oikeutuksesta ja siitä, mikä onkaan väkivaltaa. Olen pohtinut sitä, että onko sen määrittäminen lopulta niin vaikeaa vai onko meillä ihmisillä kuitenkin tarve puolustella tekojamme ja lopulta kääntää kaikki parhain päin, ainakin omasta mielestämme.

Viime vuosina kilpakoulu- ja esteratsastusta on arvosteltu varsin kovaäänisesti ja sen puolustajat vetoavat siihen miten paljon huonommin esim. laukka- tai ravihevosten asiat ovat. Pohdin tässä eräänä päivänä ystäväni kanssa sitä, että miksi Suomessa esim. ravikilpailuissa jaetaan sakkoja raipan käytöstä jne, mutta ratsastusmaailmassa tämä olisi ennenkuulumatonta. Vähän kaikkea kun katsotaan läpi sormien. Viimeisen vuoden aikana on esim. FEI:lle lähetetty useita kirjeita koskien LDR-ratsastusta ja onkin määritelty, että hevosta ei saa ratsastaa yli 10 minuuttia samassa asennossa? Siis mitä??? JOS tiedetään, että jokin asento tuottaa hevoselle epämukavuutta tai peräti kipua, 10 minuuttia on ihan hyvä aika kärsiä, mutta ei yli sen? Tai että esteratsastussäännöissä sanotaan, että hevosta saa lyödä raipalla kolmesti? Lopulta kukaan ei ota vastuuta hevosen hyvinvoinnista. Lajin harrastajat ja kilpailijat luottavat siihen, että tuomari näkee miten hevonen on koulutettu ja millaisella asenteella se esittää oma osuutensa. Toisaalta stewardien tehtävä, ainakin jonkun mielestä on valvoa verryttelyä ja puuttua, mikäli näkee hevosta kohdeltavan väkivaltaisesti tai liiaksi rasitettavan. Kun siten kohteliaimmin tiedustellaan, että kenenkäs vastuulla se siis, hevosystävällisin käsittely ja ratsastus oikein onkaan, vastauksena tulee RATSASTAJAN....Kukaan ei siis lopulta halua ottaa vastuuta tai uskalla tehdä sitä ensimmäistä kertaa ja puuttua tilanteeseen kun siihen pitäisi.

Näen tämän ongelman paljon laajempana kuin ainoastaan liittyen ratsastukseen tai hevosurheiluun ylipäätään. Elämme yhteiskunnassa, jossa kaikelle on oltava oikeutus. Jos jokin ei ole erikseen kiellettyä, se on sallittua. Ja jos ei voida todistaa (ja kukapa siihen pystyisikään) että jokin asian tuottaa eläimelle tarpeetonta kipua, pelkoa tai stressiä, sitä voi siis jatkaa. Tästä esimerkkinä tuotantoeläinten hyvinvointiin liittyvät keskustelut.

Kenties olemme aidosti niin vieraantuneita luonnosta ja elämästä eläinten keskuudessa, että emme luota omaan arvostelukykyymme, tai sitä ei yksinkertaisesti ole olemassakaan. Tai sitten kyse on kasvatuksesta ja ympäristön vaikutuksesta, jonka seurauksena nostamme itsemme jumalan asemaan, jolloin meillä on oikeus päättää mikä on oikein ja mikä on väärin. On mielenkiintoista, että ihminen on kävellyt kuussa, rakentanut ydinvoimaloita ja manipuloinut geenejä, mutta omaa palikkaansa tässä ihmisen ja eläimen välisessä vuorovaikutuksessa se on kuitenkin varsin heikosti kyennyt säilyttämään.

Täytyy sanoa, että toisinaan hävettää olla ihminen. On suorastaan noloa, millaisia alkukantaisia piirteitä meissä onkaan kaiken kirjanoppineisuuden rinnalla. Voi kunpa itse kukin saisi vielä mahdollisuuden olla riippuvainen siitä omasta koirastaan tai hevosestaan. Kun eläimen hyvinvointi on oman olemassa olon ja henkijäämisen perusta, voisi olla mahdollista löytää uusia näkökulmia???

Halatkaa niitä hevosianne, jos niistä aidosti pidätte <3

perjantai 29. kesäkuuta 2012

Ongelmanratkaisun juurilla osa 1.

Ihan alkuun haluan valottaa sen verran, että lähtökohtaisesti mielestäni olisi parasta, ettei uusia (tai aiemminkaan opittuja) asioita lähestyttäisi niin helposti ongelma-näkökulmata. Siihen nimittäin liittyy jo lievästikin "korjausmeininki", jolloin hevonen on vaarassa joutua fiksaamisen kohteeksi ja vuorovaikutus jää helposti yksipuoliseksi. Usein ongelmatilanteissa ihmisellä on käsitys siitä, mikä ongelman on aiheuttanut ja kuinka se pitäisi korjata. Yksi mahdollinen ongelma tähän liittyen koskee käytöksen korjaamista. Pelkkä ei toivotusta käytöksestä rankaiseminen ei opeta hevoselle miten sen odotetaan käyttäytyvän. Kun ei toivotun käytöksen tilalle halutaan toivottua käytöstä on hyödyllistä selvittää mikä syy on kulloinkin käytöksen takana. Käytös on pelkkä oire.

Jos ajatellaan esimerkkinä hevosta, joka taluttaessa kävelee/rynnii ihmisen päälle, tilanne voidaan korjata rankaisemalla hevosta liaan lähelle ihmistä tulemisesta. Tai sille voidaan opettaa kaikki talutukseen liittyvä alusta alkaen uudelleen. Jos käytöksen takana on syynä se, että hevoselle ei ole opetettu merkkikieltä, ei ole reilua olettaa, että ymmärtäisi taluttamisesta mitään. Tällaisesta hevosesta voidaan kuitenkin tehdä myös päätelmiä että a. se ei kunnioita ihmistä, b. se ei kunnioita ihmisen tilaa tai c. se on tottelematon. Toisaalta kyse voi olla myös siitä, että se haluaisi mieluummin olla jossakin muualla kuin narun päässä kulkemassa ihmisen valitsemaan suuntaan.

Hevonen ei ole tyhmä

Hevonen on lajinsa edustajaksi riittävän älykäs. Tämän osoittaa jo se, miten sopeutuvainen se on ollut vuosituhansien ajan. Hevosen kyky oppia mikä on sille kannattavaa ja päinvastoin on ilmeisen loistava, muutoinhan se olisi lajina kuollut sukupuuttoon jo aikaa sitten. Viimeistään siinä vaiheessa, kun ihminen on sen omaksi hyödykkeekseen kesyttänyt.

Hevosta opetettaessa on kannattavaa kiinnittää huomiota sekä sen mielentilaan, että resursseihin joiden puute aiheuttaa turhaa sille turhaa stressiä. Esimerkin hevonen, joka jyrää taluttaessa saattaa olla vaikkapa siinä määrin kiinnostunut lajitovereiden seurasta, että sen muista hevosista erossapitäminen aiheuttaa sille kohtuuttoman suurta huolta. Tämä hidastaa kaikkea oppimista, mutta toisaalta oikein ajoitettuna talutusharjoitukset muiden lauman jäsenten läheisyydessä saattaa mahdollistaa yksinkertaisen ja motivoivan palkkion oikeasta käytöksestä.

Mielikuvitus ja tieto työkaluina

Ensimmäistä hevostaan tai mitä tahansa eläintään kouluttava saattaa jopa vahingossa löytää oikeat työkalut käyttöön ensikokeilulla. Tuuria vaaditaan myös siihen, että hevonen arvaa pienimmistä vinkeistä mitä siltä halutaan. Mitä enemmän harjoittelee ja useampia hevosia saa mahdollisuuden opettaa, sitä nopeammin kouluttaja sivistyy ja työkalupakki laajenee. Se ei välttämättä tarkoita sitä, että varsinaisia työkaluja tulee samaa vauhtia lisää, vaan mielikuvituksen kautta niiden soveltaminen eri käyttötarkoituksiin lisääntyy.

Kun tähän lisätään vielä tietoa siitä miten eläimet oppivat, tarvitaan vielä ripaus pitkäjänteisyyttä pilkkoa tehtävät riittävän pieniin osiin ja kärsivällisyyttä tehdä riittävä määrä toistoja, jotta hevonen on taatusti oppinut edellisen tehtävän ennen tehtävien vaikeuttamista. Ihmisen mielikuvitus ja kokemus auttavat tekemään harjoittelusta mielekkään molemmille.

Kesälomani päätteeksi jätän hevoseni muutamaksi päiväksi rauhaan ja siirryn koirani kanssa hajujen ihmeelliseen maailmaan. Samalla saan mahdollisuuden löytää eläinten kouluttamiseen ja oppimiseen jälleen uusia näkökulmia ja kokemuksia.

maanantai 25. kesäkuuta 2012

Millaisia apuja käytät ja ymmärtääkö hevosesi niitä?

Sekä maastatyöskennellessä että ratsain ihmiset käyttävät apuja saadakseen hevosen tekemään kulloinkin haluamaansa asiaa, liikettä, tehtävää. Sana apu, sisältää informaation siitä, että merkkien tarkoituksena on auttaa hevosta ymmärtämään mitä sitlä kulloinkin halutaan.
Yleisesti on olemassa tietty standardoitu apujärjestelmä, jonka mukaan hevosia koulutetaan ja näin suunnilleen kaikki hevoset osaavat ne samat merkit. Vai osaavatko?

On vähintäänkin mielenkiintoista, että valitettavan usein hevoset "tarvitsevat"  läpiratsastusta, kurinpalautusta, herkistelyä jne. ja tämä tapahtuu yleensä jonkun muun kuin sen tutun ratsastajan toimesta. Eikäs tässä kuviossa ole jotakin vialla? Vaikkapa se, että jos hevonen on koulutettu hyvin,  eli niin, että se tietää mitä mikäkin merkki tarkoittaa ja se on motivoitunut tekemään siltä pyydettyjä muuveja palkkion toivossa, niin missä mättää?
Jos tämä käännettäisiin vaikkapa koirakoulutuksen puolelle, olisi aika hämmentävää ajatella, että merkit ovat niin epäselviä, että niitä joutuu päivittämään harva se päivä.
Juu, tiedän - seuraavaksi lukija ajattelee, että on eri asia, koska se ratsastaja istuu hevosen päällä ja vaikuttaa omalla fyysisellä massallaan hevoseen. Tämä on toki totta, mutta, on olemassa myös vaihtoehto eli hevosen voi siedättää ratsastajan istuntaan ja keikkumiseen. Niinhän nuorille hevosille on tapana tehdä. Vasta kuin muu merkkikieli on kasassa ja tallennettu muistiin, otetaan istunnan vaikutus käsille.

Viimeisenä, kärjistyksenä kyllä, otan esimerkin opetusmestarista, jonka tehtävänä on opettaa ratsastajalle ratsastuksen saloja. Ei siinä mitään, harvapa meistä oppisi ilman näitä suurenmoisia mestareita., mutta siinä vaiheessa kun opetusmestaria revitään, ja potkitaan, herää mielessä kysymys: mikä on ratsastajan väkivaltaisuuden funktio? Jos hevoselta on tarkoitus oppia ja tavoitteena on saada aikaan herkkä, rento ja pehmeä hevonen, kuinka siihen voidaan päästä hyvällä?

lauantai 23. kesäkuuta 2012

Minulla on oikeus lyödä

"Lyön hevostani itsepuolutukseksi, kun se tulee päälleni" tai "löin koiraa, kun se nosti jalkaansa kengälleni". Entäpä, "löin lastani, koska hän toi huonon koetuloksen kotiin" tai " mieheni lyö minua aina silloin kun olen ollut laiska tai haluton"?
Onko lyömiselle, ruumilliselle kuritukselle, näpäytykselle, väkivallalle oikeutusta?

Jos ajatellaan hevosta eläimenä, se on oppijana hyvin samankaltainen kuin kaikki muutkin eläimet. Ihminen mukaanlukien. Oppimiselle edullisin ilmapiiri on luultavimmin sellainen, jossa on rento ja turvallinen olla. Ne vihjeet, joista uusi asia pitäisi oppia, ovat selkeitä ja saan tutustua niihin riittävän monta kertaa. Ei haittaa, vaikken heti osaisi tehdä minulta vaadittua tehtävää täydellisesti, koska hyvä opettaja ymmärtää sen ja osaa pilkkoa vaaditun tehtävän pieniksi paloiksi. Luonnollisesti hän osaa myös kertoa, milloin olen matkalla edes oikeaan suuntaan. 

Jos oppijan erehdyksestä tai virheestä seuraa rangaistus, ajan myötä yrittäminen vähenee ja motivaatio laskee. 
Meillä ihmisillä tuntuu olevan suunnaton tarve kontrolloida kaikkea ja kaikkialla. Me haluamme, että asiat tapahtuvat käsikirjoituksen mukaan ja toivottavasti heti. Jos eläin ei opi heti, se on laiska, tyhmä tai jostain muusta syystä haluton. Sen sijaan että nostamme kätemme lyömisaikeessa, kannattaa joskus pysähtyä miettimään, mikä eläimen motivaation takana on. Miksi se ylipäätään haluaa tehdä pyytämiämme asioita, kerta toisensa jälkeen? 

Hevonen ei ymmärrä, eikä tiedosta miksi sen pitäisi tehdä tiettyjä muuveja päivästä toiseen, koska ihminen pyytää niitä siltä. Jos työskentely olisi hevoselle motivoivaa, sen on syytä tuntea olonsa turvalliseksi, jos muuta niin sen suhteen, että se TIETÄÄ, mitä siltä pyydetään. Ensimmäisellä kerralla kukaan ei voi vielä osata, mutta jos toistoja on takana viikkojen, kuukausien tai vuosien ajalta, eikä homma vieläkään suju, on jossakin jotain vialla.

Millainen oppija sinä olet ja millainen opettaja olet hevosellesi?

sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

Onko positiivisuus uhka?

Tämänkertaisen blogitekstin innoitti eilinen Victoria Stillwellin seminaari. Stillwellin viehättävästä, lämminhenkisestä ja humoristisesta olemuksesta huolimatta hän puhui hyvin tärkeistä asioista.
Villakoiran ytimessä oli ihmisen ja koiran välinen suhde. Millaiseksi ihminen se kokee ja millaiseksi ihminen sen haluaisi. Roomaan on monta tietä, sanotaan - ihmisen ja eläimen väliseen suhteeseen ei tarvita miljoonaa eri kikkakkolmosta tai quickfixejä, koska ei sellaisia ole olemassakaan. Johdonmukaisuus, lempeä ohjaaminen ja eläimen tarvitsemien resurssien ja virikkeiden tarpeen tyydyttäminen riittää. Vielä, jos eläin on niin onnekas, että on sen omistaja tuntee lämpimästi sitä kohtaan, on asiat jo todella hyvällä tolalla.

Stillwelliä on nettipalstoilla parjattu naminsyöttäjäksi ja lässyttäjäksi. On todettava, että näin väittävät ihmiset joko eivät ymmärrä positiivisen vahvistamisen voimaa tai eivät halua ymmärtää. Jo pelkkä sana - positiivinen- sisältää kaiken, jotta voi hahmottaa sen missä mielentilassa eläintä koulutetaan. Pelon ilmapiiri on ahdistava kenelle tahansa ja harjaantumaton silmä ei ehkä näe sitä, mitä sanomatta jää. Stillwellin ansioksi on sanottava, että jos eilen ei tapahtunut mitään suuria temppuja tai ihmeitä, saimme nähdä kasapäin hännänheilutuksia ja koiria, jotka eivät malttaneet poistua lavalta lainkaan. Kritisoijien on syytä ehkä vilkaista omaan "pesään" ja  miettiä, että kumpi motivoi koiraa enemmän: palkkio ja kehu vai pelko rangaistuksesta. Positiivinen ajattelu, käyttäytyminen ja vahvistaminen ei tee kenestäkään lässyttäjää tai heikkoa, ammattitaidotonta, päinvastoin. Iänkaiken eläimiä on kehuttu, silitetty ja palkittu ruoalla. Onko aikakautemme trendi olla kova ja kylmän laskelmoiva, mahdollisimman tehokkaaseen toimintaan tähtäävä?

Kun tätä seminaarin antia katsoo hevosenkouluttajan näkökulmasta, on suorastaan pelottavaa, millaiseen suhteeseen ihmiset ajautuvat hevosineen. Kuinka kaikkein kauneimpien sanojen ja oppien takana on usein hevonen, jonka työskentely ihmisen kanssa on kaikkea muuta kuin hauskaa ja motivoivaa. Pelko on huono motivoija, koska pelkäämisen ja stressin aiheuttamat hormonit pysyvät pitkään huippulukemisessä vaikka käytös voisi näennäisesti vaikuttaa halutulta.

Seuraavan kerran kun lähdet ratsastamaan, anna itsellesi hetki aikaa tarkkailla hevostasi: lähteekö se halukkaasti mukaasi, onko sillä hauskaa kanssasi ja onko sinulla hauskaa?

perjantai 15. kesäkuuta 2012

Oma tila vai kenen tila?

Hevosten koulutukseen ja käsittelyyn liitetään usein termi "oma tila".  Käytännössä tällä useimmiten tarkoitetaan sitä, että hevosen halutaan oppivan, että ihmisellä on kehonsa ympärillään tietty alue, johon hevosen ei ole lupa tulla. Ymmärrettävästi tämä perustuu ensisijaisesti siihen, että mikäli hevosella on lupa koskea ihmiseen ja  nyhjätä/hangata tai töniä ihmistä se tietää, että näin voi tehdä milloin tahansa. Myös silloin, kun hevonen reagoi ympäristön ärsykkeeseen tai se ei ole kannattavaksi pysytellä ihmisestä matkan päässä.

Ongelmaksi tämä saattaa kuitenkin muodostua siinä vaiheessa, kun ihminen haluaa olla hevosen tilassa tai ihminen haluaa hevosen omaan tilaansa, esim. lastatessa.  Jos hevonen vasten ihmisen odotuksia ei opi yhdistämään tätä vaadittua etäisyyttä siihen, että "oma tila" koskee ainoastaan ihmisen luokse menemistä, saattaa käydä niin, hevoselle välimatka ihmiseen on aina sama. Ilman mitään mystifiointia sen suhteen, että etäisyyden säilyttäminen olisi hevosen lajityypillinen tarve tai että tällä tavoin ihminen ansaitsee lauman johtajuuden, on hyvä muistaa, että toistojen kautta hevonen oppii, kuinka lähelle ihmistä kannattaa ja saa tulla.

Kun hevoselle halutaa opettaa etäisyyden säilyttämistä, kannattaa muistaa, että ennen ensimmäistä harjoituskertaa sillä luultavasti ei ole asiasta juurikaan käsitystä. Se, miten ja millaisessa mielentilassa asiaa opetetaan, kertoo hevoselle ihmisestä paljon. Hevosen pelottelu tai väkivaltainen kohtelu ei ole omiaan edistämään molemminpuolista luottamusta ja pahimmillaan hevonen oppii tästä vain sen, että ihmisen lähellä ei kannata olla, koska ihminen voi käyttäytyä arvaamattomasti.

Tätä lukiessa monella saattaa nousta kulmakarvat ällistyksestä tai ärtymyksestä, koska valitettavan usein oman tilan harjoittelu alkaa tilanteessa, jossa hevosen läheisyys on jo aiheuttanut joko pelkoa tai vaaratilanteita ja silloin pidetään perusteltuna hevosen käsittely varsin kovakouraisesti. Tämä on kuitenkin vähintäänkin kyseenlaista kahdesta syystä: hevonen ei voi vasten parempaa tietoaan osata asioita, joita sille ei ole aiemmin opetettu ja toisaalta, mikäli hevonen käyttäytyy aggresiivisesti ihmisen lähestyessä, on ihmisen vastuulla käyttää harkintakykyään sen suhteen, kuinka paljon painetta lähestyminen hevoseen laittaa. Ja toisaalta, kuinka vähän tarvitaan, jottei hevonen koe tarvetta tulla päin tätä painetta.

Muistakaa halata hevosianne!

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Rohkea uskaltaa myöntää olleensa väärässä

Ostin ensimmäisen oman hevoseni vuonna 1990. Olin varsin noviisi, tietysti, mutta kuitenkin pitkään hevosten kanssa toiminut. Nyt kun katson aikaa yli 20 vuotta taaksepäin, on näihin vuosiin mahtunut paljon ylä- ja alamäkiä. Kaikenlaista on tullut opittua käytännössä, muilta saatuna tietona, kantapään kautta opittuna ja ihan myös kokeilemalla. Näistä kaikista saamistani opeista yksi tärkeimmistä on kuitenkin nöyryys ja taitoa tunnistaa ja myöntää olevansa erehtyväinen.

Sanotaan, ettei kukaan ole seppä syntyessään ja näinhän se on ihan tosi elämässä. On helppo olla tietävinään vasten parempaa tietoa ja ilman kokemusta. Kun vastaan tulee tilanne, jossa omaa toimintatapaa pitäisi voida tarkastella, voisi olla eduksi pysähtyä hetkeksi miettimään, miksi mielipiteen muuttaminen on niin vaikeaa. Toisinaan on helpompi pitää oma mielipide (vaikka sen tietäisi vääräksi) kuin myöntää olleensa väärässä.

Saattaa olla noloa tai häpeällistä myöntää erehtyneensä tai tehneensä virheen, mutta tyhmää on itsepintaisesti pysytellä kannassaan ja kärsiä seuraukset, tiedostaen että homma meni metsään.

Olkoon tämän viikon teesinä: Rohkea rotan syö ja vielä rohkeampi myöntää erehtyneensä!

maanantai 28. toukokuuta 2012

Tarvitaanko hevosalalle kouluttajan ammattitutkintoa?

Hevosalalla ammattimaisuus määritellään joko siten, että ko. henkilö on valmistunut hevosalan oppilaitoksesta, on siellä ikuisesti "kirjoilla" eli näyttö tekemättä tai sitten hän on onnistunut elättämään itsensä tavalla tai toisella hevoshommien parissa.

Tarvitaanko hevosenkouluttajalalle ammattitutkinto vai mistä hevosen omistaja voi varmistua, että hänen valitsemansa kouluttaja työskentelee eläintenkoulutuksen eettisten sääntöjen mukaan, osaa ottaa huomioon kunkin eläimen yksilölliset erot, ymmärtää hevosen lajityypilliset tarpeet jne.

Tämän päivän kauhuskenaarioon liittyy fyysisesn väkivallan vaihtuminen henkiseen väkivaltaan. Kuinka moni hevosenomistaja mahtaa ymmärtää, mihin hevosen jatkuva pelottelu ja simputtaminen mahtaakaan johtaa....

Tämän päivän informaatiotulva on suunnaton ja eri koulutusmetodeja on pilvin pimein. Erilaiset uskomukset liittyvät oleellisesti myös hevosen koulutukseen ja oppimiseen. Lähtökohtaisesti kaikki eläimet oppivat samalla tavalla ja sen myötä hevosenkouluttamiseen pätee samat lainalaisuudet kuin kaikkeen muuhun kouluttamiseen.

Hevosen kouluttaminen on oppimiselle mahdollisimman edullisten olosuhteiden luomista, pitkäjänteistä toistojen tekemistä ja kaikkea muuta paitsi glamouria. Positiivisessa tunnetilassa tapahtuvaan koulutukseen ei kuulu pystyynnouseminen, vaahtoa valuva hevonen jolla silmät pyörivät hedelmäpelin lailla. Siihen ei myöskään lähtökohtaisesti kuulu kasapäin erilaisia apuvälineitä, mahdollisine avustajineen.

Hevosen kello käy eri tapaan kuin ihmisen ja hevonen kykenee keskittymään uuden asian oppimiseen vain muutamia minuutteja kerrallaan. Se ei myöskään kykene oppimaan yhdellä harjoituskerralla suunnatonta määrää uusia asioita. Monesti vähemmän on enemmän ja pienissä paloissa tehdyt harjoitukset tuottavat nopeammin tulosta, kuin yhdellä harjoituskerralla tuputetut 10-30 uutta asiaa. Samalla kun stressin määrä vähenee, hevonen motivoituu entisestään ja koulutus on pitkässä juoksussa tehokkaampaa ja tulokset pysyviä.

Ongelmanratkaisutilanteessa kouluttaja osaa purkaa hevosen käytöksen pienen pieniin paloihin, kykenee analysoimaan sitä hevosen näkökulmasta ottaen huomioon sen aiemmin saamat kokemukset. Hevosen inhimillistäminen tai syyllistäminen ei kuulu ammattimaiseen hevostenkouluttamiseen. Myöskään omistajan syyllistäminen ei rakenna hyvälle yhteistyölle vaadittavaa luottamussuhdetta.

On myös pohdinnan arvoinen asia, tarvitseeko esim. ratsastuksen opettajan tai valmentajan omata kouluttajan taidot ja mitä hyötyä näistä taidoista mahdollisesti oli sekä käytännön työssä, hevosen omistajalle/oppilaalle ja ennenkaikkea hevoselle.

Pallo on nyt meillä jokaisella.

keskiviikko 23. toukokuuta 2012

Tee jos osaat, opeta jos et osaa?

Blogi on viettänyt hiljaiseloa siitä syystä, että olen oivaltanut yhden oppimisen/opettamisen/kouluttamisen syvimmän olemuksen varsin konkreettisesti.
Vajaan parinkymmenen vuoden ajan olen ratsuttanut, kouluttanut hevosia ja ihmisiä. Ja tietysti myös treenannut ja opiskellut itse. Koko tämän ajan olen tehnyt ihan kaikkea - samaan aikaan. Toisinaan olisi reissuhommia ollut tarjolla paljon enemmälti kuin mihin aikaresurssit olisivat riittäneet ja toisaalta kurssilaisia valmiiksi koulutetuilla hevosilla olisi ollut enemmän, kuin mihin hevosia ehti kouluttaa....

Olen viimein vakuuttunut siitä olettamuksestani, että jos tarkoituksena on opettaa hevosihmisiä, on tärkeää myös kouluttaa hevosia. Ilman tätä arjen tuntumaa on olemassa riski siitä, että käsitys hevosen omistajan arjesta katoaa. Ei riitä, että työskentelee vain sen tutun, vuosia jo sitten "hyväksi koulutetuksi" hevosen kanssa.

Toisaalta olen todennut, että ilman opettamista arjen haasteet eivät ehkä riitä ylläpitämään  motivaatiota itsellä ja hevosella uusien asioiden oppimiseen tai haasteiden vastaanottamiseen, puhumattakaan siitä arkisesta treenistä, jota oppilaille annetaan kotiläksyksi....

Eräs asiakkaani sanoi vuosia sitten, ettei kenenkään pitäisi tarjota uuden asian oppimista mitenkään kevyenä pakettina, vaan vastuu alkaa siitä, kun herätä ihmisen ja hevonen mielenkiinnon ja käsityksen siitä, että jotain parempaa voi olla edessäpäin. Uusien oppilaiden kanssa, jollainen jokainen meistä on olllut, on joskus vaikea hahmottaa kokonaisuutta. Karismaattisesti tai helpolta vaikuttavan ratkaisun toivossa jokin työskentelytapa saattaa koukuttaa kerralla, vaikka arjen vakaa totuus on se, että vain lahjattomat eivät treenaa. Jokainen, joka haluaa kehittyä omassa lajissaa/ammatissaan/harrastuksessaan, joutuu treenamaan.  Ja jos haluat kehittyä hyväksi, joudut treenaamaan tuplasti.

Treenaminenko tylsää?

Riippuu aivan motivaatiosta miltä harjoittelu tuntuu. Ihminen voi opetetella uusia ja vaikeitakin asioita siksi, että hän näkee siellä horisontissa tilanteen, jossa hän on hyvä. Tai, jos se uusi taito on todella tarpeellinen. Opettajan tai valmentajan motivaatio liittyy toivottavasti muuhunkin kuin oman egon pönkittämiseen. Tai noh, jos oppilas oppii ja selviytyy yhä vaativammista haasteista hevosensa kanssa, menestys luonnollisesti tuottaa mielihyvää. Mutta tällöin kyseessä on toisen ihmisen oppimisesta/selviytymisestä/suoriutumisesta iloitseminen.

Seuraavan kerran kun edessä on vaikealta vaikuttava tilanne, kannattaa pohtia omia taitoja ym. resursseja ja sen sijaan, että itsepintaisesti pitää vanhoista toimintamalleista kiinni, kannattaa ehkä kysyä neuvoa tai etsiä apua. Kenenkään ei tarvitse keksiä pyörää uudelleen, vaan valmiissa maailmassa kaikki on jo keksitty. Aikakin, jos se liittyy ratsastamiseen =)

Helteisiä treenejä !!!

maanantai 14. toukokuuta 2012

Ratsastaja -urheilija?

Kukaan meistä ei synny ratsastajaksi. Ihmiselle ratsastus asettaa useita erilaisia haasteita alkaen siitä, että hevonen itsessään on kehonhallinnan mestariteos, jonka avulla ihminen koettaa päästää tilaan, jossa hän painovoimaa uhmaten voi olla elastinen, tasapainoinen ja täysin yhtä ratsunsa kanssa.

On varsin mielenkiintoista havainnoida sitä, millaisia odotuksia ihmisillä oman ratsastuksensa suhteen on.  Jos ratsastusta verrattaisiin melkeinpä mihin tahansa muuhun urheilulajiin, arvelen, että talleilta löytyvät ne lenkkeilyä ja venyttelyä vieroksuvat huippu-urheilijat. Tottakai kymmenien tuhansien harrastajien joukkoon mahtuu myös heitä, jotka pitävät huolta kehostaan, mutta epäilen, kuinka moni heistä tekee sitä kuitenkaan yksistään oman ratsastuksensa ja hevosensa vuoksi.

Vanhan sanonnan mukaan hyväksi ratsastajaksi tullakseen pitäisi pudota 100 kertaa hevosen selästä. Enpä usko...itse olen pudonnut ehkä 10 kertaa 25 vuoden aikana, ja melkein joka kerta päätynyt sairaalaan. Sen sijaan uskon, että putoamisen opettelusta voisi olla hyötyä viimeistään siinä vaiheessa kun fysiikan lait uhkaavat ratsastajan terveyttä.

Ratsastajalle tärkeintä on tasapaino ja etenkin sen säilyttäminen äkillisissä tilanteissa. Tätä voi harjoittaa erilaisilla istuntaharjoituksilla ja toki ihan ylipäätään monipuolisella liikunnalla. Satulassa istuessaan ratsastajan istunta ja tasapaino vaikuttavat myös hevoseen ja sen tasapainoon. Valitettavasti tähän onkin viisas ihminen keksinyt monia erilaisia työkaluja (lue: apuohjia, erikoiskuolaimia), jolla hevosen tasapainon korjaaminen voidaan joko estää tai peräti kokonaan vaientaa.

Seuraavaksi listalla ovat notkeus, kehotietoisuus ja kehonhallinta. Ja kyllä, ratsastaja tarvitsee myös hyvää kuntoa, koska jo satulaan nouseminen vaatii lihaksia, ponnistusvoimaa ja kehonhallintaa, etenkin, jos sille satulaan on tarkoitus kiivetä hevosta potkimatta, satulasta vetämättä jne.

Tänään on juuri oikea päivä vetää lenkkitossut jalkaan ja lähteä ulos pistämään jalkaa toisen eteen!

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Pitääkö luomuhevosen päästä laitumelle????

Aurinko paistaa ja laidunruoho kasvaa kohisten. Samaan aikaan kun tallinpitäjät odottavat hevosten laitumelle pääsyä ja tallin tyhjentymistä, jokunen hevosen omistaja on huolissaan tulevasta kesästä. Ja laidunkauden alkamisesta.
Onko hevosten kesälaiduntaminen jäänne niiltä ajoilta, kun hevoset eivät tarhanneet päivittäin, eivätkä etenkään laumassa? Onko hevosen päästävä laitumelle ollakseen onnellinen ja voidakseen tyydyttää lajityypillisiä tarpeitaan? Vai onko laidunkausi tallinpitäjälle helpotus ja hevosen omistajalle huolen aihe?

Tuore ruoho on hevoselle parasta ravintoa, edellyttäen että hevonen ei kärsi tuoreen ruohon ja kesän tuomista harmeista. Osa hevosista hyötyy laidunkaudesta vähintään yhtä paljon kuin sen omistaja kesälomastaan tai tallinpitäjä kesäajan mahdollisesta huolettomuudesta, kun työt karsinansiivouksesta loimittamiseen vaihtuvat hyönteiskarkotteiden päivittäisestä jakamisesta ähkyhevosten taluttamiseen.
Kaviokuumeherkän, kesäihottumaisen ja ähkyherkän hevosen omistajalle laidunaika on pahimmillaan suoranaista helvettiä. Puhumattakaan hevosen kärsimyksestä.

90-luvulla kerrottiin tuoreen ruohon sisältävän niin paljon valkuaista, ettei se ollut soveliasta ravintoa poneille ja kylmäverihevosille. Tänä päivänä puhutaan heinän sokereista, fruktaaneista. Laiduntavan luomuhevosen omistaja siirtääkin hevosensa pois laitumelta päivittäin kun heinän sokerit ovat korkeimmillaan. Tuoreen niittoruohon syöttäminen ei tietenkään ole vaihtoehto, koska hevoselle se ruohonnyhtäminen on vähintään yhtä terapeuttista kuin avaralla laitumella vaeltelu laumassa. Ja jos oikein tarkkoja ollaan, se meillä pääosin viljelty timoteipitoinen laidunruoho ei ole hevoselle edes parasta ravintoa. Jos hevonen saisi ihan oikeasti valita itse mitä se syö, sen "ruokalistalle" asettuisi kasapäin erilaisia rikka- ja hyötykasveja, joista tämän päivän hevosen omistaja on täysin vieraantunut. Eihän niitä kasva enää missään..

Eikä laidunaika aiheuta ainoastaan hevoselle mahdollisia ongelmia. Jos laidun ei sijaitse tallin välittömässä läheisyydessä lisää hevosen liikuttaminen laidunkaudella myös omistajan liikkumista. Mikäli hän haluaa käyttää tallin tiloja myös kesäaikaan, on mahdollista, että hevosen haku laitumelta ja vienti takaisin, HUOM! KÄVELLEN!! vie jopa puolesta tunnista tuntiin kallisarvoista vapaa-aikaa.  Puhumattakaan siitä vaivasta, että hevonen pitää hakea laumasta. Sehän on kertakaikkisesti jopa hengenvaarallista?

Mikäli hevosesi ei kärsi laitumella olosta, kärsitkö sinä siitä? Ja jos laidunaika tuntuu äärettömän tarpeelliselta, onko se sitä hevoselle vai sinulle?

perjantai 11. toukokuuta 2012

Lahjattomat treenaa osa 3.

Lähtökohtaisesti ideaalitilanteessa ihminen valitsee itselleen sopivan hevosen. Sopivan mielellään niin, että hevonen ja ratsastaja sopivat toisilleen sekä kokonsa että hermorakenteensa puolesta. Lisäksi kokematon ratsastaja hyötyy eniten kokeneesta hevosta ja päin vastoin. Oikeassa elämässä harvoin kuitenkaan käy näin onnellisesti ja ihminen huomaakin hankkineensa itselleen turhan haastavan hevosen.

Hevosella on muutamia ominaisuuksia, joihin ei voi vaikuttaa. Näihin sisältyy mm. sukupuoli (paitsi, että oriista saa vielä ruunan, tammasta ei =) koko, väri ja hevosen aiemmin kokemat kokemukset, sekä tietysti hevosen geneettinen tausta. On kuitenkin olemassa sellaisia ominaisuuksia, joihin voidaan vaikuttaa.

Kokemukseni mukaan suurimman tyytymättömyydet, jossei nyt suoranaiset ongelmat, liittyvät siihen, että ratsastajan mielestä hevonen liikkuu joko liian vähän tai liian paljon. Liian hitaasti tai liian nopeasti. Kun ratsastaja haluaa vaikuttaa hevosen reagointinopeuteen, on hyvä pitää mielessä että hevonen oppii nopeasti kun se on oikein motivoitu, ottaen huomioon myös kunkin hevosen yksilölliset ominaisuudet.
Koulutustasoon on helpointa vaikuttaa, useimmiten se nimittäin laskee sen jälkeen kun hevonen siirtyy esim. ammattilaiselta harrastajalle.

Ensimmäinen askel yhteistyön parantamiseen ja sekä hevosen että ratsastajan kehittymiseen alkaa siitä, että ratsastaja arvioi omia taitojaan ja hevosen käytettävissä olevia resursseja objektiivisesti. Suurin osa hevosista kykenee oppimaan (oikein koulutettuina) lähes mitä tahansa liikkeitä. Oleellista niiden arvostelussa on kuitenkin se, että on täysin eri asia opettaa hevoselle esimerkiksi piaffia yksittäisenä temppuna tai opettaa sen hevoselle ratsastuksellisesti oikean kokoamisen kautta.

Käytännössä kaikki kouluratsastusliikkeet (urheilukouluratsastuksessa) on alunperin tarkoitettu hevosen kehittämistä varten. Sen sijaan, että niiden suorittaminen olisi itse tarkoitus, niiden kautta voidaan kehittää hevosen kuuliaisuutta, notkeutta, elastisuutta ja hevosen tasapainoa. Ja jokainen hevonen kykenee kokoamaan itseään, kukin rakenteensa sallimissa puitteissa. Samoin jokainen hevonen kykenee tekemään taivutukset, käännökset, laukanvaihdot jne, ratsastajansa taitojen sallimissa puitteissa.

Nautinnollisia treenihetkiä ja muistakaa halata hevosta!

keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Lahjattomat treenaa osa 2.

Kun haluan parantaan hevosen askellajeja tai taipuisuutta ja notkeutta, pidän saman "johtolangan" mielessäni, kuten aina hevosten koulutuksessa: yksi asia kerrallaan.
Jos mietitään, miten prioirisoida eri asioita, voi tehdä listan niiden tärkeysjärjestyksestä. Jokainen asia listalla on itsessään jo tärkeä, mutta seuraavaan vaiheeseen ei edetä edellisen kustannuksella. Listan alku voisi näyttää vaikka tältä:

1. rentous: tarkoittaa sitä, että kaikki työskentely tapahtuu hevosen mukavuusalueella tai hieman sen ylärajalla. Oppimiseen itsessään liittyy yleensä pieni stressi ja koska hevonen on pakoeläin, siihen saattaa vaikuttaa meidän mielestämme epäolennaiset seikat kuten, paikan, varusteiden tai ratsastajan vaihdos. Jos uutta asiaa opetettaessa hevonen jännittyy, ei edetä yhtään pidemmälle ennenkuin hevonen on taas mukavuusalueellaan.

2. eteenpäinpyrkimys: tämä tarkoittaa sitä, että hevosella on liikkeessä ajatus eteenpäin. Vaikka hevonen on rento ja se huomioi ihmistä, se ajattelee silti liikkeellään kohti horisonttia. Paras tapa tappaa eteenpäinpyrkimys on käyttää ristiriitaisia apuja ja /tai rangaista hevosta liikkumisesta.

3. ohjaus: hevonen myötää symmetrisesti molemmille ohjille ja tulee pidätteestä taaksepäin ja myötäyksestä eteenpäin.


Ajatusleikkinä tässä vaiheessa ajoneuvossa on moottori joka käy, siinä on lisäksi kaasu ja jarru, sekä jonkinmoinen ohjauspyörä. Mukavaan ajonautintoon tarvitaan vielä kytkin sekä kierroslukumittari ja vaihteisto, joilla voidaan säädellä sekä kierroksia että vaihteita kunkin askellajin sisällä.

Jos hevonen jännittyy tai sen eteenpäinpyrkimys vähenee, vähenee myös ohjauksen merkitys, sekä ohjasotteiden vaikutus hevoseen. Sammumaisillaan oleva liike on hiukan sama, kuin autosta olisi ohjaus- ja jarrutehostin rikki...

Tästä pieni esimerkki:
Hevosen kehon asento määrä pitkälti askellajin. Kootussa, energisessä käynnissä kierroksia on suunnilleen saman verran kuin hitaassa ravissa. Kun ratsastaja myötää kootussa käynnissä ohjastuntumaa ja antaa hevosen venyttää kaulaansa pidemmäksi, samalla kun etupainoisuus lisääntyy, venyy askelpituus ja parhaimmillaan hevonen lisää vauhtia. Riippuen myötäyksen määrästä ja ratsastajan istunnan vaikutuksesta hevoseen, myötäyshetkellä hevonen joko siirtyy raviin tai lisättyyn käyntiin.

Kun ratsastaja pääsee hevosen kanssa työskentelytasolle, jossa askellajista toiseen siirtymiset ovat sujuvia ja hiuksenhienoja asennon ja/tai kierrosmäärän muutoksia, ollaan lähellä on varsin nautinnollista ratsastusta.

ps. jos edellämainittu esimerkki ei nappaa, koitapa nostaa laukka hevosella, joka torkkuu silmät ummessa pitkin ohjin keskellä kenttää =)

Lahjattomat treenaa osa 1.

On varmasti olemassa ihmisiä, joilla on erityislahjakkuuksia. Ne saattavat olla joko fyysisiä tai henkisiä ominaisuuksia. Samalla tavalla hevoset ovat lahjakkaita. Ilman harjoitusta ja oikeanlaista opetusta lahjat tuskin kuitenkaan pääsevät esiin.
Viikon pohdinnan aiheena onkin, että millä mittarilla erilaisia ominaisuuksia arvioidaan ja kuinka usein hevonen tuomitaan lahjattomaksi, vaikka kyse saattaakin olla vain sille epäsopivasta koulutuksesta ja/tai harjoittelusta.
Tässä yhteydessä on oleellista se, että ihmisen motivaatio harjoitteluun on täysin eri pohjalla kuin hevosen. Ihminenkään harvoin pitää varsinaisesta harjoittelusta, mutta kukin taidon omaaminen ja hallitseminen sen sijaan tuottaa mielihyvää. Hevosta motivoi kaikki se, mikä on sille kannattavaa. Tämä ei välttämättä ole kaikki ihmisen kannalta edullista, joten on äärimmäisen tärkeää ymmärtää sekä oppimisen lainalaisuudet että ymmärtää hevosen liikkumista, fysiologiaa jne.

Otan tähän esimerkiksi hevosen, joka on haluton liikkumaan, tai se vaikuttaa siinä määrin laiskalta, että sen saaminen laukkaan voi olla suuren työn takana. Jotta laukkaamista voisi edes ajatella, on tarkoituksenmukaista saada hevosen askellajit auki, alkaen käynnistä.  Käynnin tulee olla matkaavoittavaa, rentoa ja siinä tulee olla selkeä tahti. Liikkuessaan läpi kehon hevonen myötäilee liikkeitään myös päällään ja kaulallaan. Näiden rajoittaminen liiallisella ohjastuntumalla tai apuohjilla saattaa kadottaa käynnistä sekä ajatuksen eteenpäin ja  samalla lyhentää ja jännittää askellusta, pahimmillaan passitahtiseksi.
Käynnin jälkeen siirrytään raviin, jonka tulee käynnin lailla olla matkaavoittavaa ja rentoa. Siinä on myös selkeä eteenpäinpykimys ja se on puhdasta, kaksitahtista.

Käyntiä ja ravia "avatessa" on hyvä pitää mielessä että hevosella on itsessään olemassa kukin askellaji siinä ilmenemismuodossaan, joka sille yksilölle tarkoituksenmukaisinta ja jossa liikkuminen on mukavaa. Tämä ei välttämättä ole sille muuten ominaista, mutta se on saattanut oppia syystä tai toisesta esim. liikkumaan lyhyin askelin. Kun askellajiin halutaan vaikuttaa, kannattaa pyrkiä työskentelemään hyvin lyhyitä pätkiä.
Esimerkkinä: hevonen siirtyy raviin ja sen annetaan ravata kierroksen verran sen valitsemaa ravia. Ratsastaja pyytää hevosta lisäämään vauhtia ja kun hevonen reagoi, se jätetään rauhaan. Seuraava pyyntö tulee vasta kun hevonen on siirtynyt takaisin sen itse valitsemaan raviin. Tätä jatketaan kierros vuoron perään, kunnes hevonen ei enää hidasta/lyhennä askeltaan. Toistojen ja ratsastus/maastatyöskentelykertojen myötä sen keho ja mieli omaksuu uuden tavan liikkua suhteessa entiseen.
Jokaisessa askellajissa tulisi olla "säätövaraa", esim. käynnistä löytyy lyhyt ja hidas käynti, hidas ja pitkä käynti, lyhyt ja nopea käynti, pitkä ja nopea käynti jne....mitä enemmän säätövaraa askellajeista löytyy, sitä elastisempi, herkempi ja kevyempi hevonen on ratsastaa ja samalla, sitä enempi laatua liikkeessä.

Ei siis ole yhdentekevää miten treenaa. Pelkkää kaahottaminen ympäri kenttää tai pitkin maastoja harvoin kehittää muuta kuin kuntoa ja vahvistaa hevosen sen hetkistä tapaa liikkua. Jos siis haluat parantaa hevosesi askellajeja ja eteenpäinpyrkimystä, pyydä osaava ammattilainen apuun tai hanki videokamera =)

torstai 3. toukokuuta 2012

Kaikki mikä kiiltää ei ole kultaa

Seison pyöröaitauksen reunalla ja kuulen kuinka kouluttaja kertoo hevosen olevan röyhkeä ja että se ei kunnioita ihmisen tilaa. Samassa hetkessä köysi heilahtaa kohti hevosta ja sen osuessa kylkeen hevonen pelästyneenä säntää juoksemaan taas uutta kierrostaan.  Koulutusmenetelmä perustuu siihen, että pakoeläimenä hevonen juoksee tietyn matkan, kunnes se kääntyy katsomaan mikä sen pelästytti. Ja tätä hetkeä käytetään hyväksi, jolloin kouluttaja poistaa paineen eli myötää hevoselle. Tästä hetkestä hevosen pitäisi nyt sitten muutamalla toistolla oppia, että kannattaa ensin a. katsoa ihmistä, jotta jahtaaminen loppuu ja b. lähteä seuraamaan ihmistä, jotta jahtaaminen loppuu. Pahaksi onnekseen tämä hevonen on jo oppinut juoksemaan painetta pakoon, joten sillä on monen monituista kierrosta vielä juostavana ennen kuin se oppii systeemin.

Samaan aikaan kun kouluttaja ajaa hevosta ympäri pyöröaitausta hän selittää kuinka tämä on hevosten tapa kommunikoida keskenään ja kuinka hevonen kyllä ymmärtää mitä sen pitäisi tehdä, se ei vaan halua. Vielä.
Vajaan puolen tunnin päästä hikimärkä hevonen on väsynyt pakenemaan ja se kääntyy kohti kouluttajaa. Ihmiset taputtavat ja omistaja hymyilee leveästi. Hänen hevosensa antoi viimein periksi johtajalleen ja alkoi totella.

Koska tämä ns. join up oli vasta alkua, kouluttaja pukee hevoselle riimun ja ryhtyy opettamaan sille narun päästä uusia asioita. Hevonen on jälleen aivan ymmällään. Se on väsynyt ja epäluuloinen. Hetken päästä hevonen joutuu taas juoksemaan. Tällä kertaa siksi, ettei se tehnyt kuten kouluttaja olisi halunnut. Puolen tunnin koulutuksen jälkeen hevonen on oppinut, että jos se ei tiedä mitä sen pitäisi tehdä, pitää juosta.

Keskustelin hevosen omistajan kanssa muutamaa viikkoa myöhemmin ja hän kertoi varsin tyytyväisenä, miten hänen hevosensa on muuttunut parempaan suuntaan. Siitä on tullut nöyrä ja yhteistyöhaluinen ja se viimein ymmärtää, että ihminen on johtaja. Ainoa tilalle tullut ongelma liittyy satulointiin ja paikoillaan seisomiseen selkäännoustessa, mutta hän uskoo, että kouluttaja korjaa kyllä tämänkin.
Kysyin hevosen omistajalta, että ymmärtääkö hän mihin tämänkaltainen koulutus perustuu ja että  koulutusmenetelmällä on myös omat haittapuolensa. Hän vastasi minulle, että kouluttajan käyttämä metodi on kaikkein hevosystävällisin siksi, että hevosta ei missään vaiheessa lyödä.

Mitä?

keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Onko edellinen omistaja pilannut hevosesi?

Jokainen hevosen omistaja on varmasti törmännyt tilanteeseen, jossa ratsuttaja/ratsastuksenopettaja/valmentaja on sitä mieltä, että hevonen on ennen sinulle tuloaan ratsastettu päin peetä.  Tai että uusi kengittäjä haukkuu maan rakoon edellisen kengittäjän, kuinka kaviokulmat on ihan päin prinkkalaa. Tai että satulansovittaja kertoo sinulle, että hevosen mukana tullut satula onkin täysin epäsopiva. Entäpä uusi tallinpitäjä, jonka mielestä hevosellasi on heinämaha liiallisesta huonon heinän syöttämisestä, kuinka esikuivattu on niin paljon parempaa kuin kuiva heinä… lista on ihan loputon.

Joskus voisi olla terveellistä saada myös omasta toiminnastaan kritiikkiä osakseen, vaikkapa vaan siksi, että sen kautta voisi olla mahdollisuus ymmärtää, että jokainen ihmisten tekemä valinta perustuu sillä hetkellä olevaan kokemukseen ja tietoon.

Se, että hevosen edellinen omistaja ei vaikkapa maastoillut hevosellaan lainkaan on perustunut jonkinlaiseen valintaan ja näitä syitä on turha spekuloida jälkikäteen. Kun kokematon hevosenomistaja on hankkimassa hevoselleen varusteita tai suunnittelemassa sen ruokintaa, hän luultavasti tekee valintansa kokeneemman hevosihmisen neuvojen perusteella ja/tai hankkii tietoa esim. netistä.  Vertaistukea vailla olevia ihmisiä  keskustelupalstat ovat täynnään ja näissä ryhmissä anonyymit ”ammattilaiset” jakavat neuvojaan ja mielipiteitään näkemättä hevosta ja tuntematta sen omistajaa. Samaan aikaan, kun tässä on mahdollisuus vertaistukeen ongelmatilanteissa on olemassa myös suuri riski siihen, että ”rikkinäinen puhelin” käynnistyy ja asiat irrotetaan asiayhteydestä.

Kun tarkastelen omaa uraani hevosten parissa 90-luvulta lähtien, huomaan monen mielipiteeni muuttuneen.  Eivätkä ne ole muuttuneet siksi, että olisin tehnyt tietoisen valinnan muuttaa mielipidettäni, vaan syynä on kokemuksen ja uuden tiedon tuoma ymmärrys, sekä hevosia että niiden omistajia kohtaan.

Seuraavan kerran kun tekee mieli antaa neuvo jollekulle, kannattaa ehkä miettiä,  onko vastaanottajalla aito tarve neuvolle vai kaipasiko hän vain olkapäätä. Samoin jos uuden hevosen kanssa tulee ongelmatilanne ei kannata syyttää edellistä omistajaa hevosen pilaamisesta, vaan ottaa lusikka kauniiseen käteen ja tehdä asiat tällä kertaa entistä paremmin.  Jos osaa….


torstai 26. huhtikuuta 2012

Istunnasta ja vinoudesta

Jokainen ratsastaja tietää, että istunta on kaiken a ja o. Siis oikea istunta, joka on sellainen, jossa ratsastaja häiritsee hevosta mahdollisimman vähän. Tai se on sellainen, joka myötää hevosen liikkeiden mukana täsmällisesti. Tai sitten se on aktiiviinen apu, jolla voi ratsastaa ihan ilman mitään muita apuja. Onko tämä pelkkä myytti, vai onko oikeanlainen istunta todella niin välttämätön hevosen hyvinvoinnin kannalta, että vajaakuntoinen, toispuoleinen ratsastaja aiheuttaa ratsulleen vääjäämättä suurta vahinkoa?

Jos asiaa pohditaan ensin hevosen kannalta, on varmasti selvää, että hevoselle oman kehonsa tiedostava ja hallitseva ratsastaja on miellyttävämpi kantaa kuin satulassa pomppiva riippusäkki. Toisaalta, kun ratsukolla on yhteinen elämä kuljettavana, vino ratsastaja vinouttaa ajan myötä myös hevosensa. Onko tästä sitten mahdollisesti hevoselle fyysistä haittaa pitkässä juoksussa? Todennäköisesti jonkinlaista haittaa on, mutta jos vaikakapa mietitään tuntihevosia, joilla käytännössä päivät pääksytysteen pomppivat satulassa vinot, epätasapainossa istuvat, jopa jännittyneet ratsastajat ja hevonen saattaa voida ihan hyvin. Ainakin näennäisesti. Mitä tulee vinouteen, ratsastaja ei välttämättä tätä edes itse huomaa, koska hevonen sopeutuu ratsastajaan ja päinvastoin.

Ratsastajan näkökulmasta katsottuna vino hevonen asettaa suuria haasteita oman istunnan kehittämiseen. Ja nyt on hyvä muistaa, että kun hevonen vaikkapa rouskuttaa karsinassa heiniään tai laukkailee laitumella, se on melko suora, koska vinoutta arvioidaan aina suhteessa johonkin. Kuten ratsastajaan.
Hevonen voi kuitenkin olla vino monella eri tapaa ja koitan tässä esitellä pari yleisintä niistä.

Luultavasti yleisin ilmentymä hevosen vinoudesta liittyy kaarevilla urilla ja ympyröillä ratsastamiseen. Sanotaan että " hevonen kaatuu lapa edellä" tai että "hevonen ei taivu toiseen suuntaan".  Itse ymmärrän tämän niin, että kun hevonen seisoo kaikki neljä jalkaansa tasan, sillä tulisi olla painoa yhtä paljon joka jalalla. (Tämän tarkasteluun, samoin kun tasapainon kehittämiseen on olemassa eri harjoituksia, mutta jätetään ne omaan kirjoitukseensa.) Kun hevonen sitten lähtee liikkeelle, se voi tehdä sen joko liikuttamalla omaa massaansa, jolloin jalat seuraavat mukana (massa on liikkeen edellä, etupainoisuus) tai se voi siirtää painoaan kulloin kannattelevalle jalalle, liikkeestä ja askellajista riippuen, jolloin se jalka jonka vuoro on siirtyä saa vapautuksen koko kehon massasta (massa on liikkeen päällä,  kokoaminen). Jälkimmäinen tapa on luonnollisesti taloudellisempi ja samalla on hevoselle miellyttävämpää ajan kanssa. Tähän vaikuttaa osin hevosen rotu ja sen myötä myös sen rakenne, synnynnäinen tapa liikkua, mutta myös hevosen koulutus.
Askellajista riippuen, hevosen massa/paino siirtyy edestä taakse, vasemmalta oikealle ja päinvastoin, yläkautta alas pyörivällä liikkeellä, ellipsin radalle vastapäivään jne... ja tässä kaikessa tulisi ratsastajan kyetä olemaan liikkeen päällä. Ei edellä tai jäljessä vaan päällä, tässä hetkessä. Kun hevonen ei siirrä painoaan pois kulloinkin siirtyvän jalan päältä se tuntuu kaatuvan liikkeen suuntaan.
Toinen esimerkki on vino hevonen, joka ei halua edes asettua jompaan kumpaan suuntaan. Tähän voi olla luonnollisesti monta syytä, mutta samaan aikaan kun ihminen on vasen tai oikea kätinen, saattaa hevonen olla vasen tai oikeapuolinen suustaan ja koko kehostaan. Voimisteluttamalla tämänkaltaista vinouttaa voidaan korjata, mutta mikäli hevonen esimerkiksi antaa ratsastajan vaikuttaa vain toisella ohjalla tai toisella toista enemmän, ongelma ei poistu pelkästään harjoituksia tekemällä ja hevosta jumppaamalla. Valitettavan usein tämä johtuu kuitenkin siitä, että hevosen ratsukoulutus on ollut joko puutteellista tai hevoselle epäsopivaa, jonka seurauksena yhteys pään ja jalkojen välillä on katkennut, jolloin ratsastaja ei pysty omalla kehollaan (lue avuilla: kädet, jalat, istunta) auttamaan hevosta siirtämään painoaan tarkoituksenmukaisesti kuhunkin liikkeeseen tai askellajiin nähden.

Kun puhutaan istunnasta ja sen vaikutuksesta on hyvä muistaa, että istunnalla aktiivisesti vaikuttaminen edellyttää sitä, että ratsastajalla on hevosen huomio. Ilman huomiota ei ole istuntaa. Kokeilepa pysäyttää pelästyneenä laukkaava ratsu pelkällä istunnalla =)

Toisaalta, istuntaan liittyy ratsastaja koko kehonsa kanssa, jalat, keskivartalo, ylävartalo ja pää.  Jokaisella näistä palikoista on oma merkityksensä ja näiden palikoiden järjestämiseen onkin olemassa loistavia kehonhallintamenetelmiä, kuten esimerkiksi pilates, CR jne.  Moni ratsastaja saa näistä menetelmistä paljon apua omaa kehoaan ajatellen ja samalla vieläpä auttaa hevosta voimaan paremmin. Uskon kuitenkin, että hyvinkoulutettu hevonen, joka luottaa oikeudenmukaiseen ja lempeään ratsastajaansa, antaa hänelle anteeksi epätäydellisyyden ja sen myötä mahdollisuuden itse kullekin olemaan armollinen omaa vajavaisuuttaan kohtaan.

tiistai 17. huhtikuuta 2012

Saako hevosta lyödä?

"Löin sitä kun se yritti juosta ylitseni" tai "löin sitä, kun se ei totellut"entäpä "löin sitä kun se pukitti". Ihmiselle on kädellisenä helpointa käyttää käsiään ja ymmärtämättömyyttään hän myös turhautuu ja suuttuu. Näistä ihmisen ominaisuuksista hevosella ei ole mitään hajua. Tosin, jouduttuaan sellaisen ihmisen omistukseen tai käyttöön, joka purkaa turhautumistaan hevoseen, se melko pian oppii, että jos ihminen on tyytyväinen, se ehkä taputtaa, LUJAA. Jos se on tyytymätön tai muuten vaan huonolla tuulella, se lyö.

Mitä muita vaihtoehtoja lyömiselle on? Ehkä ensin on tarpeen miettiä mistä ihmisen tarve purkaa turhautuminen, suuttumus tai pelko kääntyy väkivallaksi? Ja millä tavoin voisi hahmottaa, että väkivalta synnyttää pelon lisäksi lisää väkivaltaa? Vanha sanonta kuuluu, missä taito loppuu, alkaa väkivalta pätee ihan kaikkeen maan ja taivaan välillä.

Samalla kun uutisvirta syöttää viimeisiä kuulumisiä terrorismin uhreista tai perheväkivallasta, ei voi olla ajattelematta, että missä vaiheessa ihmiseltä on jäänyt jokin palikka siihen malliin, että mitään muuta vaihtoehtoa ei ole? Sen sijaan että kauhistelemme maailman ja kotimaamme tapahtumia (ikävä kyllä), voisi itse kukin seuraavalla kerralla turhautuessaan tai suuttuessaan miettiä hetken ennen kuin käsi puristuu nyrkkiin, ohjaan tai vaikkapa raippaan.  Johtuuko väkivaltaan turvautuminen siitä, että ei löydy rohkeutta myötään olevansa väärässä tai ettei vielä tiedä tai osaa kaikkea. Tai että yksinkertaisesti joskus voi vain olla niin voimaton, ettei enää tiedä mitä muuta voisi tehdä?

Viikon teesinä olkoon: Seuraavan kerran kun pinna kiristyy ja tekee mieli livauttaa, otan sen hetken oppina omaan itseeni - minulla on vielä paljon opittavaa itsestäni ja muista. Kiitos siitä!

tiistai 10. huhtikuuta 2012

Kenellä on oikeus arvostella

Nobelpalkitun näytelmäkirjailijan George Bernard Shaw sanoin:"Ne, jotka osaavat, tekevät. Ne jotka eivät osaa, opettavat."

Hevosurheilun eri lajeista erityisesti kouluratsastus on arvostelulaji. Ja tätä ratsastusta arvostelevat monet muutkin kuin tuomarit varsinaisella radalla. Erityisesti, kun arvostellaan kokeneita osaajia, törmää itse kukin herkästi tilanteeseen, jossa arvostelijalla ei ole "oikeutta" arvostella, koska hän itse ei ole esim. kilpaillut kyseisellä tasolla. Kun taas arvostellaan vaikkapa hevosen hyvinvointia, saattaa arvostelija olla täysin tietämätön hevosesta eläinlajina, mutta sen sijaan hän tuntee lakipykälät, joiden puitteissa hevosten pitoa toteutetaan.

Tarvitseeko vaikkapa ratsastuksenopettajan osata itse ratsastaa? Tai, voiko vastavalmistunut opettaja olla hyvä? Millainen kokemus hevosten parissa katsotaan riittäväksi, jotta ihminen voi kutsua itseään ammattilaiseksi? Riittääkö siihen hyväksytty tulos kansallisesta helppo A:sta vai vaaditaanko ratsastuksenohjaajan koulutus? Entäpä parin vuosikymmenen mittainen hevosenomistajuus, onko se vaakakupissa minkään arvoinen? Tarvitseeko hevosammattilaisen ymmärtää koululiikkeiden tai maastatyöskentelyn takapääväistöjen lisäksi ruokinnasta tai orpovarsan hoidosta?

Entäpä kirjaviisaus, onko sillä mitään painoarvoa? Muistelen lämmöllä erästä rohkeaa asiakastani, joka päätti opetella ratsastamaan lukemalla kirjoista ja katsomalla muiden ratsastusta. Itseasiassa, hänelle kehittyi erittäin hyvä silmä erottamaan oikein päin liikkuva hevonen väärin liikkuvasta, mutta voi armas kun hän sitten viimein nousi satulaan...Luojalle kiitos, ettei ruumita tullut, vaan kokeilu päättyi onneksi muutamaan mustelmaan....hän kuitenkin todisti minulle sen, että itsevarmuus ei käy käsi kädessä ymmärryksen ja tietotaidon kanssa. Vähänkin osaava voi olla viisaampi kuin paljon osaava. Riippuu täysin siitä, miten tietoaan ja osaamistaan käyttää.

Keskustelupalstat kuohuvat kaikesta kritiikistä, jota jokainen itsensä likoon laittanut (lue : tekee hevosten kanssa mitätahansa työkseen) saa osakseen, useimmiten haluamatta. Kritiikki ei tietenkään ole aina pahasta, vaan aiheellinen, rakentava kritiikki on todella arvokasta. Ongelmaksi on mielestäni muodostunut se, että nettiaikakaudella kasvoton arvostelu on niin helppoa, että todellisuudessa kritiikin antajalla ei tarvitse olla muuta kuin mielipide ja ehkä se keppihevonen kellarissa....

Seuraavan kerran kun tekee mieli arvostella ääneen, voisi ehkä miettiä hetken mistä tarve arvostella syntyy. Syntyykö se siitä, että ihminen haluaa päteä tai saattaa toisen ihmisen huonoon valoon? Vai haluaako hän arvostella siksi, että toivoo toisen ottavan opikseen ja samalla saada mahdollisuuden kehittyä? Kun kyse on jälkimmäisestä, suosittelen lämpimästi muistamaan vuorovaikutuksen kultaisen säännön: myös viestin antajalla on vastuu siitä, miten se ymmärretään.

torstai 5. huhtikuuta 2012

Uskallatko rakastaa hevostasi?

Viimeisin blogikirjoitukseni käynnisti melkoisesti keskustelua (myös muualla kuin netissä=) siitä, että mitä rakkaus on ja onko oikein tai väärin rakastaa hevostaan. Juttelin pitkäaikaisen, minulle hyvin rakkaan ystäväni kanssa tänään ja hän kummasteli kuinka kukaan voisikaan olla rakastamatta hevostaan. Hevosta, joka on niin pyytetön ja aina anteeksiantavainen meidän ihmisten virheille. Mietin ihan samaa....

Ehkä tässä on kyse siitä, että me ihmiset olemme erilaisia ja meidän arvomme ovat samoin. Jonkun mielestä on tärkeintä pitää kuri ja järjestys, oli kyse sitten lapsen kasvatuksesta tai hevosen kanssa elämisestä. Jollekin toiselle on itsestään selvää, että rajat pitää olla olemassa, mutta niistä voi pitää kiinni myös lempeästi, rakastaen.  Vanha sanonta kuuluu: "Joka vitsaa säästää, lastaan vihaa" on aikansa elänyt ja sen myötä muutama vuosikymmen sitten alkoi natina vapaan kasvatuksen tuloksista. Vapaa kasvatus ei ole välittämistä vaan päin vastoin, välinpitämättömyyttä ja vastuun laiminlyöntiä.

Psykologian professori, onnellisuustutkija ja kirjailija Markku Ojasen mukaan "rakkaus on tunne, mutta se on myös suhde, tahtomista, tekoja, ajatuksia, haluja, arvostuksia ja periaatteita. Sitä on mahdoton tyhjentää yhdellä sanalla tai käsitteellä."

Viiden hevosen omistajana tunnen jokaisen hevosistani. Laumassa ne ovat yksi suuri yksikkö, mutta minun kanssani niille syntyy kullekin oma persoona.  Rakastan niistä jokaikistä ja kaikkia eri tavalla. Yksi niistä muistuttaa minua hörähdyksellään jokainen aamu siitä, kuinka se on 15 vuoden aikana tottunut saamaan aamuheinänsä tiettyyn paikkaan. Tottahan toki tässä on kyse siitä, että hevonen on oppinut ja minä olen oppinut. Se, että pienet eleet tulevat merkityksellisiksi, ne ehkä nostavat hymyn huulilleni tai saavat minut spontaanisti halaamaan hevosvanhustani, ei ole keneltäkään pois, etenkään meidän kahden väliseseltä, henkilökohtaiselta suhteelta. Kyllä, minä rakastan hevosiani, siitä huolimatta, että koulutan niitä ja näen ne myös hevosina. Itseasiassa olen tehnyt kaikkeni rakastaakseni jokaista hevosta, jonka olen kouluttanut tai joka on meillä kasvanut. Ja uskon, että tämä on ollut kaikkien parhaaksi.

Rakastakaa ja halikaa hevosianne, se ei ole keneltäkään muulta pois - päinvastoin!!!!!

tiistai 3. huhtikuuta 2012

Hevonen tarvitsee ihmistä - vai ihminen hevosta

Kaikessa eläinrakkaudessani pohdin ihan vakavasti, mitä kaikkea hyvää hevoselle on koitunut sen kesyyntymisen myötä. Vuosikymmenten, jopa -satojen jalostuksen tulos näkyy hevosrotujen, värien ja eri kokojen rikkaudessa. Jokaiseen käyttötarkoitukseen löytyy siihen jalostettu ja sopiva rotu. Mutta entäs se hevonen sitten sen rodun ja ulkonäön takana?

Jalostuksen yksi tärkeimmistä tarkoituksista on kehittää hevosen sopivuutta käyttötarkoitukseensa. Tästä syystä ihmettelenkin, että mistä johtuu käsitys ja uskomus, että suorituskyky käy käsi kädessä hankalan luonteen kanssa. Että olemassa oleva suorituskyky korreloisi suoraan huonon käsiteltävyyden tai vaikean hermorakenteen kanssa. Ei kai nyt sentään?

Hevosen luonne  on sen kokemusten summa. Vaikka jokaisella yksilöllä on olemassa geneettinen pohja ja tietyt alttiudet, tarvitaan sekä ympäristö, olosuhteet, kokemukset ja ennenkaikkea sitä koulutusta.  Hyvää, juuri kyseisen hevosyksilön tarvitsemaan koulutusta.

Voiko tästä vetää jotakin johtopäätöksiä? Mielestäni voi. Kahteen suuntaan, jossa toinen näkemys perustuu siihen oletukseen, että hankalasti käsiteltävä tai muuten vaikea luonteinen hevonen onnistuu natsaamaan sopivasti rohkean ja välinpitämättömän ihmisen kanssa. Kun tähän lisätään loistava ratsastustaito, oikea ajoitus ja ripaus onnea, menestytarina voi olla taattu.

Toisaalta kun asiaa tarkastelee hevosen kannalta, on yhä järkyttävämpää se tosiasia, että ihmiset eivät joko ymmärrä tai välitä siitä, mitä jatkuva pakoreaktion ruokkiminen aiheuttaa hevoselle. On totta, että pakoreaktiota käytetään hyväksi monessa tilanteessa. Kukaan hevonen tuskin haluaa olla kuuma tai käydä yltiöpäisillä kierroksilla. Toisaalta, hellepäivänä rennossa ja rauhallisessa mielentilassa käyskentelevä hevonen tarvitsee ärsykkeen, jotta sen kierrokset kiihdyttäisivät sitä sen verran, että laukkapyrähdys olisi edes todennäköinen.

Usein kuulee sanottavan, että kesyhevonen kuolisi nopeasti ilman ihmistä. Rohkenen epäillä tätä vedoten siihen, että esimerkiksi koira villiintyessään saattaa hyvinkin oppia saalistamaan ja sen lisäksi myös kyetä lisääntymään ja pitää huolta omista pennuistaan. Jopa varsin arktisissa olosuhteissa. Hevonen pakoeläimen ominaisuudessaan omaa jo dna:ssaan kyvyn pitää itsestään huolta pakenemalla ja tarpeen mukaan puolustautumalla. Käytännössä Suomen luonnossa ei ole juurikaan hevosenkokoiselle eläimelle luonnollisia vihollisia, paitsi ihminen.

Mitä tulee Suomen talveen, on mainiota seurata pihatossa vuosikausia asuneita hevosia, puhumattakaan niistä hevosista, jotka ovat saaneet syntyä käytännössä luonnotilaan ja sitten muuttaneet Suomeen. Näillä hevosilla on kyky kaivaa ravintoa myös paksun lumihangen alta, kuten kasvien juuria. Lisäksi ne syövät puita, pensaita ja käytännössä paljon muuta sellaista, jota kesyhevosen omistaja ei ehkä tulisi hevoselleen tarjonneeksi. Esimerkiksi nautaan verrattuna hevonen tulee varsin köyhällä ravinnolla toimeen ja sen myötä sille onkin edullista laiduntaa kesä, kerätä vararavintoa ja hidastaa aineenvaihduntaansa talvea kohti. Talviaikana aiemmin kerätty vararavinto kuluu ja keväällä syksyn pullea poni on varjo entisestään, mutta kun ensimmäiset virheät hangesta työntyvät esiin, kaviot toimivat kaivurina, joka etsii talvehtineen monivuotisen kasvin ensi versot ja käynnistää toipumisen talvesta jälleen käyntiin.

Ihminen on varsin pitkään käyttänyt hevosta sekä ravinnoksi että työjuhtana, sotaratsuna toimimisesta puhumattakaan. Kenties olisi viimein korkea aika myöntää, että me ihmiset tarvitsemme hevosta ja meidän olisi syytä antaa hevoselle se kunnioitus, joka sille kuuluu. Tähän liittyy oleellisesti se velvollisuus ottaa selvää millaisen eläimen kanssa olemme tekemisissä ja sen lisäksi vastuu pyrkiä tyydyttämään hevosen lajityypilliset tarpeet sekä jos ja kun sitä käytämme, ottaa huomioon kunkin yksilölliset tarpeen ja joskus, edes joskus laittaa ne omien tarpeidemme sijaan etusijalle.

torstai 29. maaliskuuta 2012

Pakoreaktio ja sen tarpeellisuus

Kaikki varmaan tietävät, että hevonen on lauma- ja pakoeläin. Ja että hevosen pakoreaktio voi ilmetä monella eri tavalla, myös niin pienessä mittakaavassa, että vain harjaantuneen ihmisen silmä sen voi havaita. Toinen ääripää on se, kun villin mustangin lailla laukkaava putte köyrii 40 km/tunnissa omistajansa koittaen apinan lailla takertuneena pysyä kyydissä. Ei se vauhti tapa vaan se äkkipysäys, sanotaan.
Samoin kuin että: Mikäs se pakoreaktion laukaisee kuin ratsastaja itse? tai että: Aina kun ryhtyy olettamaan sattuu joko leukaan tai lompakkoon....

Asiaan, useissa koulutusmetodeissa pyritään joko sammuttamaan pakoreaktio tai  "vangitsemaan" se niin, että se saadaan hetkittäin "sopivasti" esiin. Tästä muutamina esimerkkeinä vaikkapa laukka-, ravi- tai askellajihevosten loppukirit ja lisätyt askellajit. Entäpä esteratsastuksessa tänä päivänä suosiossa oleva "rullaus", jossa hevonen ylitaivuttamalla ja kuolaimen taakse ratsastamalla saadaan hallintaan hetkeksi ja juuri ennen estettä hevonen räjähtää yli esteen, jonka jälkeen se taas otetaan haltuun. Puhumattakaan siitä, että viime vuosina kansainvälisillä kouluradoilla on nähty hevosia, joiden hermorakenne, suuret liikkeet ja pakoreaktio ylittävät ratsastajien ja kouluttajien taidot siinä määrin, että hevosen hallintaan on ollut pakko kehittää menetelmiä, joiden myötä pakoreaktiota voidaan ikäänkuin "vilauttaa" tarpeen mukaan.

Koska hevonen tarvitsee kyvyn paeta selviytyäkseen hengissä, on luonnollisesti tärkeää, että se saa sitä myös harjoittaa. Sen sijaan että haluaisin pureutua eri menetelmien eettisyyteen sinällään, haluaisin herättää keskustelua ja pohdintaa siitä, kuinka monella eri tavalla hevonen voi hevosuuttaan ja tarvettaan pakoreaktioon ilmentää ja mitä annettavaa ihmisellä hevoselle tämän lajityypillisen tarpeen tyydyttämisessä on.

tiistai 20. maaliskuuta 2012

Kukkahattutäti faktaa vai fiktiota?

Muutama vuosi sitten lanseerattiin käsitteet kukkahatutädit ja tätiratsastastajat. Kukkahattu viittaa hieman höperöön, pehmoilevaan, osaamattomaan ratsastajaan, jolla ei ole tavotteita juuri lainkaan. Lisäksi hänen liikalihavan pullahevosensa täytyy syödä 100:sta purkista sekä outoja yrttejä että homeopaattisia lisiä.
Kukkahattutäti on keskivertaista hevosharrastajaa huonommin koulutettu, alipalkkainen, eronnut, lapseton ja mahdollisesti myös masentunut. Kaikki edellämainittu antaa yleisen siunauksen sille, että kukkahattutädille voi vapaasti nauraa ja häntä voi pilkata joka käänteessä.

Kukkahattutäti kietoo kengättömän talviturkkisen hevosensa 200gramman toppaloimeen ja suojaa sen sirot kaviot muodikkailla bootseilla. Hän on hankkinut hevosellee tietysti myös rungottoman satulan ja kuolaimettomat suitset, vaikkei niillä juuri mitään tee, koska hän ei raaski ratsastaa hevosellaan siinä pelossa, että pumpuliin kääritty hevonen saattaisi masentua tai pahimmillaan vaikkapa oppia avuttomaksi.

Fiktion takana totuus on toinen

Tarjotessani hevosten koulutuspalveluita yli kymmenen vuoden ajan, suurin asiakasryhmäni oli kukkahattutädeiksi nimitellyt naisihmiset. Totuus on joskus tarua ihmeellisempää ja siksipä väitän että edellä kuvatut määritelmät osuvat vain aniharvoin oikeaan. Minun tuntemani kukkahattutädit ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta hyvinkoulutettuja, työssäkäyviä, raha-asiansa hyvin hoitavia, perheellisiä, onnellisia, laatutietoisia naisia. Lisäksi heille sekä oma että hevosen hyvinvointi on äärettömän tärkeää. He pitävät huolta fyysisestä kunnostaan, sekä omasta henkisestä hyvinvoinnistaan. Heitä löytyy pilates- ja joogasaleilta, he matkustavat, opiskelevat kieliä ja vieraita kulttuureita. He ovat pääosin sosiaalisesti eritätin lahjakkaita, hyväsydämisiä ihmisiä, joille heikomman puolesta puhuminen on synnyinlahja.  Entä se hevonen? Yleistäen voisi sanoa, että kukkahattutätien ja  -setien hevoset saavat paljon ymmärrystä ja rakkautta osakseen. Se tarkoittaa hevosen lajityypillisten tarpeiden ymmärtämistä ja niiden tyydyttämistä käytössä olevien resurssien puitteissa. Kukkahattutäti uskaltaa rohkeasti pyytää apua toiselta vertaiseltaan sekä jakaa omia ajatuksiaan ja mielipiteitään.  Kukkahattutädin hevonen ei ole väline, vaikka sillä kilpailtaisiin. Se myöskin saattaa kertoa omistajalleen pitävänsä tästä ja kukkahattutädin päivän paras pilkahdus saattaa olla hörähdys, jonka hän saa vastaansa tallille saapuessaan.

Kukkiseen on helppo samaistua

Millä tahansa alalla työelämässä arvostetaan aloitekykyä ja ihmisen luontaista uteliaisuutta uusia asioita kohtaan. Hevosharrastusmaailma tuntuu olevan poikkeus tästä. Uusia asioita tunnutaan pelkäävään, kenties siksi, että niiden pulpahtaessa esiin, se osoittaa itse kullkein sen tosiasian, että opittavaa on vielä vaikka kuinka. Itseasiassa, mitä enemmän tiedän, sitä enemmän tiedän, että on vielä opittavaa. Jokainen meistä haluaa taatusti olla oman elämänsä sankari, ymmärtää ja tulla ymmärretyksi.

Me kaikki haluamme hevosellemme parasta ja jos tiedämme, että vaikkapa sen kokoamiskyky on kiinni  keskivartalonhallinnasta, lähtökohtana on minun vastuullani oleva treeni, joka kohdistuu oman kehotietoisuuteni kehittämiseen ja fyysisiin harjotteisiin. Vasta tämän jälkeen voin edellyttää hevosen pystyvän toteuttamaan minun pyyntöni. Niin naurettavalta ja itsestäänselvältä kuin tämä saattaa kuulostaakin, seuraavan kerran kun ihmettelet kukkahattutätdin kurssien määrää tai hänen tekemiään talutus- ja hengitysharjoituksia hymähtelyn sijaan  kannattaa kurkistaa kulissin taakse ja seurata millaista tulosta se kaikki vaivannäkö tuottaakaan.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Kevät tulee ja sisäänratsastusaika myös...

Tiedän sohaisevani muurahaispesään, mutta tämä on jokavuotinen keskustelunaihe ja samalla jokasyksyinen itkunaihe, kun nuoren hevosen sisäänratsastuksessa on jokin mennyt pahasti pieleen. EIkä siinä mitään, jos hokaa, että mikä meni pieleen, mutta useimmiten ihmisellä ei ole siitä harmainta aavistustakaan.

Ensinnäkin sekä ratsastajaan totuttamiseen kuin mihin tahansa muuhun uuden asian opettamiseen tuntuu liittyvän runsaasti erilaisia uskomuksia siitä, miten asiat pitäisi tehdä ja kuinka monta avustajaa esim. tarvitaan. Omasta kokemuksestani voin sanoa, että mitä huonommin valmisteltu hevonen ja mitä arempi ratsuttaja, sitä useampi ihminen siihen puuhaan tarvitaan. Käytännössä kun kaiken, siis ihan kaiken voi opettaa maastakäsin ennenkuin ratsuttajalla jalat ovat jalustimessa ja takapuoli penkissä. Sen jälkeen ei pitäisi jättää enää mitään arvailujen varaan vaan varsan pitäisi tietää yhtä hyvin kuin ratsuttajan itsekin mikä on seuraava vaihe.

Selkäännousu on luonnollisesti se ensimmäinen iso juttu, joka liittyy ratsuttamiseen. Jos siitä jätetään kaikki turha pohdinta pois, niin mitä sen varsan pitäisi osata, jotta tämä voisi sujua mallikkaasti?
Noh, ihan ensimmäiseksi tietysti seistä paikoillaan, ihan niinkuin ylipäätäänkin. Seuraavaksi on hyvä että se osaa merkistä pysähtyä. Tämän jälkeen kaikki loppu onkin siedättämistä siihen, asti kunnes koittaa liikkeelle lähdön aika.

Sen sijaan että ratsuttamiseen liittyisi huimapäisyys ja rohkeus, tarvitsee ratsuttaja mielestäni hevosen lukutaitoa, rauhallisuutta ja ennenkaikkea roppakaupalla erilaisia työkaluja mahdollisia ongelmatilanteita varten, koska nuori hevonen ei koskaan tee mitään kiusallaan tai halutakseen vastustaa periaatteen vuoksi.

Yleisimmät ongelmat liittyvät joko selkäännousuun tai liikkeellelähtöön. Jos hevonen ei halua päästää ratsastajaa selkään se useimmiten johtuu joko siitä että se pelkää tai siitä, että se on jossain välissä oppinut väistämään ihmistä niin mekaanisesti, ettei se erota milloin sen halutaan seisovan paikoillaan. Tässäkin tilanteessa pätee sama kuin kaikkeen muuhun hevosen kouluttamiseen - mitä useampi kokki - sitä pahempi soppa. Fakta on se, että jos hevonen pelsätyy ja pakoreaktio saa sen valtaansa, on mahdollinen suupielessä roikkuva avustaja vielä suurempi paha kuin selässä kiikkuva pelästyttäjä.

Toisaalta, selkäännousu voi sujua suht rauhallisesti, mutta liikkellelähtö tai liikkuminen saattaa tuottaa ongelmia. Tässäkin on hyvä muistaa, että hevoset ovat yksilöitä, se tilanne, missä joku toinen hevonen jännittäessään on haluton liikkumaan, joku toinen ryntää peloissaan täyteen laukkaan. Ja kyllä, se on kiinni sekä mielentilasta, jossa hevonen opetushetkellä on, että myös ratsuttajan ajoituksesta.

Pääsääntöisesti haluan itse siedättää nuoren hevonen niin takuu varmasti, että selkäännoustessa ei ole tarvetta hiiviskellä ja kun takamus on vakaasti penkissä, alkaa etukäteen maastaopetettujen merkkien opettaminen selästä käsin.

Ensimmäinen apu on suora ohjasote, jolla hevonen sekä asettuu, taipuu että kääntyy. Tätä voi soveltaa vielä niin, että kun suoraa ohjaa käyttää johtavasti, hevonen siirtää painon ohjanpuoleiselle etuselleen ja myötäyksen ajoituksella tässä seuraa myös liikkeelle lähtö. Kun suora ohjasote suuntautuu tämän jälkeen ylöspäin, hevonen astuu takasillaan ristiin ja siten se siirtää painon etujaloilleen, joka on taas suuri turva tilanteessa, jossa hevonen jännittyy tai pelästyy. Ilman ratsastajaakin hevonen jännittyessään nostaa pään ja niskan ylös ja siirtää painonsa takajaloilleen. Pyytämällä takasia pehmeästi astumaan ristiin, saadaan hevonen jälleen etupainoiseksi.  Kun hevonen on valmisteltu maastakäsin niin, että se ymmärtää suoran ohjasotteen ja se myötää kehostaan pehmeänä, saadessaan tästä myötäyksen ohjalla, sen rauhallinen mielentila tulee liittymään tähän merkkiin jatkossakin.

Lopuksi on ehkä tarpeen muistuttaa, että se tila, jossa selkäännousuja ja ratsastuksen aloitusta tehdään, olis hyvä pitää erossa siitä, jossa hevonen on toistuvasti kiihtynyt, koska hevonen yhdistää paikan mielentilaan. Toisekseen, itse en mielellään juoksuta tai tee mitään muutakaan kiihdytävää päiviä ennen selkäännousun opettelua, jottei hevosella oli ensimmäisenä mielessä se, että jokin merkki pyytää sitä kiihtymään.

Aurinkoisia ja hevosen tuoksuisia treenihetkiä =)

sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Hevosharrastuksen murheita

"Tallinpitäjä sanoi, että hevoseni on alkanut käyttäytyä huonosti. Se kuulemma repii tarhakaverin loimet, riekkuu taluttaessa ja potkii karsinan oveen ruokinta-aikaan. Ja nyt minun pitäisi tehdä asialle jotain. Mitä minä teen, enhän minä sitä hevosta hoida päivisin, vaan maksan siitä tallinpitäjälle, että hän tekee sen?"

"Vein nuoren hevoseni ratsutettavaksi statuksella "pukkikone". Nyt ratsuttajan avustaja, 17-vuotias tyttö on pudonnut hevoseltani ja sen seeurauksena päätynyt sairaalaan. Ratsuttaja peräänkuuluttaa minun vastuutani, että olen korvausvelvollinen. Tällaisesti ei ole kuitenkaan sovittu ja luotin siihen, että ratsuttajalla on kaikki vakuutukset kunnossa. Eikö ammattilaisen pitäisi kyetä arvoimaan kenet selkään laittaa ja minun omistajana oltava myös tietoinen tällaisesta järjestelystä?"

"Tallinpitäjä on alkanut tiuskia minulle ja kerätä ympärilleen kaveripiiriä, johon minä en sattumalta kuulu. Lisäksi minulle naureskellaan ja tiedän, että minusta ja tekemisistäni puhutaan pahaa selän takana. Ei tunnu mukavalta olla ulkopuolinen, kun hevosen omistaminen on ainoa harrastukseni. Lähiseudulla ei ole muita tallipaikkoja, joten näyttää siltä, että minun on oman mielenterveyteni vuoksi luovuttava rakkaasta harrastuksestani ja hevosestani."

"Eräs asiakkaani valittaa koko ajan kaikesta, hänelle ei tunnu mikään riittävän. Ongelmallisinta tässä on se, ettei hän koskaan valita suoraan minulle, vaan nalkuttaa tallityöntekijälle ja muille asiakkaille. Jos tämä ilkeily jäisi vain hevostoiminnan arvosteluksi, voisin sen vielä sietää, mutta sen lisäksi asiakas pohtii perhe-elämäämme, harrastuksiamme ja arvostelee jopa parisuhdettani. Tallin ilmapiiri alkaa kärsiä tästä jo toden teolla. Heitänkö hänet pihalle vai koittaisinko vielä keskustella kuten aikuiset, sivistyneet ihmiset yleensä tekevät."


Hmmm...mahtaako monella muulla alalla olla tällaisia ongelmia? Ja mitä näille ongelmille voisi tehdä? Onko ainoa ratkaisu lajin muuttuminen jälleen elitistiseksi vai auttaisiko hevosajokortti, joka on pakollinen sekä hevosenomistajille, että tallinpitäjille? Koska lain mukaan jokaisella on oikeus sekä omistaa hevonen, että harjoittaa liiketoimintaa alalla, on lajin harrastaja- ja ammattilaisjoukko varsin kirjavaa.

Vai onko kyse kommunikaation ongelmista? Voisiko valmennus tai työnohjaus auttaa ammattilaisia jaksamaan hoitaa oman osuutensa ja sen myötä myös auttaa asiakkaita ymmärtämään, mistä he maksavat ja mitä vastinetta rahoilleen saavat?