lauantai 31. joulukuuta 2011

Vastuusta

Jokainen meistä on loppuviimeksi vastuussa omasta itsestään ja omista valinnoistaan. Mutta samaan aikaan olemme vastuussa tekojemme aiheuttamista seurauksista ja myös omistamistamme tai vaikutuspiirissämme olevista eläimistä. Ja ihmisistä.
Vuoden viimeisenä päivänä en voi olla katsomatta tätä vuotta 2011 taaksenpäin ja samalla summata, mitä kaikkea kuluneeseen vuoteen on mahtunut oppimisen saralla.

Vanha sanonta kuuluu, että vastuu on aina kuulijalla, mutta valitettavasti en voi tänä päivänä allekirjoittaa tätä. Tänä informaation aikakautena on tietoa saatavilla lähes rajattomasti ja sen myötä jokaisen kuulijan ja lukijan oma vastuu lisääntyy jatkuvasti.

Silloin kun olemme oppilaina tai opettajina, on vastuu molemminpuolista. Oppilaalla on tietty moraalinen vastuu ottaa oppi vastaan ja pyrkiä soveltaa sitä parhaan kykynsä mukaan. Toisaalta, opettajalla on myös vastuu siinä, millaista opetusta hän antaa ja miten ne asiat oppilaalleen esittää. Tai hevoselle.

Näin vuoden vaihtuessa mieleeni nousee ajatuksia liittyen tässä hetkessä elämiseen ja samalla siihen, kuinka läsnäolon säilyessä meillä olisi hyvä olla samaan aikaan katse tulevaisuuteen. Ilman sitä suuren kuvan ja kokonaisuuden hahmottamista matka sinne päämäärään voi hukkua tai muuttua.

Samalla tavoin hevosen koulutuksessa kouluttajalla tulee olla käsitys siitä, mitä hevosen halutaan oppivan ja miten tämä oppiminen voi mahdollisimman tehokkaasti ja hevosystävällisesti tapahtua. Vaikka kaikki ei aina mene kuten Strömsöössä, on jonkinlainen suunnitelma syytä olla. Muutoin voisi käydä niin, että ratsukoulutukseen tuleva hevonen onkin omistajan sitä hakiessa opetettu ajohevoseksi. Tai, että edistyksen sijaan seuraa taantumista. Tämä voi toki olla seurausta myös liiallisesta analysoinnista, mutta pääsääntöisesti uskon, että mikäli harjoittelu ei tuota tulosta, on joko suunnassa, metodissa tai sen toteuttajassa jotakin vialla.

Kun oppijana on ihminen, on mielestäni opettajan vastuulla selvittää oppilaan tarpeet ja sitä kautta hienovaraisesti opettaa sitä, mitä itse parhaiten osaa. Vaikka oppilaalla onkin vastuu omasta prosessistaan ja siitä, miten hän oppimaansa käyttää, on opettajalla syytä olla käsitys isosta kuvasta.

Oma tavoitteeni tulevalle vuodelle on kerätä viimeisten vuosien opit ja oivallukset yhteen nippuun ja selvittää, kuinka monen kiertotien kautta olen päätynyt tähän missä nyt olen.

Samalla toivon, että kuten tämä etsiskely on tuonut elämääni fantastisia ihmisiä, hevosia ja suuria oivalluksia, voisin jonakin päivänä jakaa oppimaani eteenpäin. Ja samalla kantaen vastuuta siitä, mitä oppilas voi minun kokemuksistani oppia ja mitä olen pätevä opettamaan. Pelkkä tieto ei aina riitä, vaan toisinaan vaaditaan myös kokemusta ja sitä kautta hankittua arvostelkykyä, jonka myötä tiedosta hyötyvät itse kukin.

Oikein hyvää ja oivalluttavaa vuotta 2012!

torstai 15. joulukuuta 2011

Katse peiliin

Kaikessa nöyryydessä ja itsetutkiskelussa on vaarana eksyä omaan itseen. Toisinaan - etenkin meillä naisilla - on tapana tehdä asioista kovin vaikeita. Toisaalta, asiat näkee matkan päästä selvemmin. Ainakin silloin, kun niihin ei liity tunteita, puhumattakaan niiden tunteiden takana olevia kokemuksia.

Jokainen meistä tietää, että neuvominen on helppoa. Liittyy se ihmissuhteisiin tai ihmisen ja hevosen väliseen suhteeseen. Kun seuraa tilanteita ja elämää sivusta, niitä kykenee tarkastastelemaan puolueettomasti, vai pystyykö?

Voin kertoa vain omasta kokemuksestani, mutta sehän ei ole mitenkään vähäpätöinen tai väärä, koska se on minun kokemukseni ja se on tehnyt minut sellaiseksi kuin olen. En ole erehtymätön, enkä luultavasti sellaiseksi koskaan tulekaan. Eikä minulla ole siihen myöskään tarvetta.  Loppujen lopuksi määränpää ei ole oleellinen vaan matka.... Samaan aikaan uskon, että oma kehittymiseni, takapakit mukaanlukien vaikuttavat kaikkeen ympärilläni, perheeseen, ystäviin, hevosiin, ihan kaikkeen. Jotta voisin erotella kaiken sen, mikä on lähtöisin minusta ja mikä taas kaikesta muusta vaaditaan analysointia ja objektiivista tarkastelua monen subjektin suhteen. Onko tähän kaikkeen kuitenkaan lopulta tarvetta?

Usean vuoden matkan jälkeen olen tullut siihen lopputulokseen, että ehkä on, ehkä ei. Juuri tällä hetkellä en jaksa enkä välitä analysoida kaikkea. En jaksa miettiä, miten vaikeaksi asioita voisikaan tehdä. Ainakin nyt, tänään, tällä minuutilla ja sekunnilla  haluan kokea kaiken positiivisen, negatiivisen ja kaiken kirjon siitä väliltä, juuri niin kuin se on tullakseen.

Sanotaan, että asioilla on tapana järjestyä tai kaikella tarkoituksensa. Jossain määrin kyllä, mutta tällä hetkellä uskon, että tässä kaikessa on kyse vain ihmisen sopeutumisesta,  kyvystä selviytyä. Siinä mielessä olemme kovin samanlaisia hevosten kanssa.

Tämän viikon teesinä olkoon: tee toiselle se, minkä toivot itsellesi tehtävän ....

lauantai 10. joulukuuta 2011

Tunteet peilinä



Edellisessä kirjoituksessani yritin herättää ajatuksia mielen ja ajatuksen voimasta.  Kiistattomasti meistä jokainen voi vaikuttaa siihen, miten järkeistämällä suhtaudumme vastaantuleviin asioihin.  En oikeastaan tiedä edes, miten oleellista tämä on hevosten kanssa työskennellessä, koska hevonen kuitenkin reagoi tunteensa mukaan ja vain suostumalla peilattavaksi, annamme itsellemme edes pikkiriikkisen mahdollisuuden päästä tasolle, jossa voisimme  ehkä ymmärtää, miltä hevosta tuntuu. Edes vähän.

Jos suhteutamme edes leikkimielellä hevosen tunneskaalaa omaamme, voimme huomata, että  suuri osa ihmisen primitiivisimmistä tunteista on tänä päivänä jossakin määrin tabuja.  Jos ihminen tuntee epävarmuutta tai pelkoa, täytyy asialle tehdä jotakin. Puhumattakaan vihasta tai kateudesta, katkeruudesta jne. 

Koska ihminen on älyllisesti niin monin verroin kaiken muun yläpuolella, on ihmisellä tarve järkeistää ja kontrolloida itseään. Tätä tapahtuu yhteiskunnassamme ihan kaikilla tasoilla. Toinen ääripää voisi kauhukuvana olla sitä, että vapaan kasvatuksen jälki alkaa näkyä siinä, että viidakon lait alkavat hallita.

Kun hevonen kaikessa täydellisyydessään on kuitenkin suoraviivaisempi ihmiseen verrattuna, on melko varmaa, että se bongaa meistä ne tunnetilat ja juuri sen käytöksen joka on sille itselleen tuttua.  Jos sen sijaan, että arvioisimme hevosta jatkuvasti sen käyttäytymisen perusteella, katsoisimme sen reagointia niin päin, että oma tunnetilamme onkin se, joka saa hevosen reagoimaan. Tietysti sen lisäksi, miten se on opetettu käyttäytymään.

Tällainen avoimuus on meidän kulttuurissamme vielä varsin nuorta, eikä sen hyväksyminen helpotu sillä, että vertaillaan kahta ääripäätä. Toisessa päässä on pelkkää mekaanista, johdonmukaista, hevosen tunteista piittaamatonta koulutusta ja käsittelyä ja toisessa päässä on sitten yliluonnollista hörhöilyä.

Hevosen käsittely ja kouluttaminen mekaaniseksi on äärettömän helppoa. Käytännössä riittää, että ihmisellä on metodi, joka loogisesti perustuu tietynlaiseen paineenkäyttöön. Vaatii huomattavasti enemmän se, että olemassa olevia työkaluja voi käyttää niin, että tiedostaa niiden vaarallisuuden ja toisaalta sen, missä tilanteissa niiden opettamisesta on taatusti apua.

Se, mikä omalla urallani on ollut suurin voimavara ja rikkaus on rakkaus hevosta kohtaan. Siis tarkoitan todella, jokaista hevosta kohtaan. En usko, että tunteettomuus tai itsensä sulkeminen  tunteiden vuorovaikutussuhteesta hevoseen, lopulta tuottaa sitä tulosta, jonka hyvin suuri osa ihmistä kuitenkin haluaa.  Eli suhteen hevosen kanssa.

Vuosia sitten keskustelin erään ystäväni kanssa, joka työnsä puolesta kohtasi vaikeasti sairaita ja kuolevia ihmisiä päivittäin. Kysyin häneltä, että kuinka hän jaksaa kohdata vaikeasti sairaiden ihmisten omaisia. Onko ihmisten pakko kovettaa jokin osa itseään, etteivät he murru kaikkien kohtaloiden edessä.
Hän vastasi: ”Sinä päivänä kun lapsen vakava sairastuminen tai kuolema ei kosketa, en voisi enää tehdä tätä työtä.”

Vaikka vertauskuva on melko rankka, yhdyn tähän ajatukseen siinä mielessä, että jos tunteille ei löydy sijaa ilosta ja onnesta pettymyksen kautta turhautumiseen ja vihaan, ei ihminen ole kokonainen.

Rakastakaa siis myös hevosianne ja etenkin lähimmäistänne!!!!

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Ajatuksen voima


Hörhöilyä, joku ajattelee saman tien!!! Turhaa, koska tarkoitan sitä ajatuksen voimaa, joka lähtee meistä itsestämme ja joka vaikuttaa kaikkeen ympärillämme.

Olen aiemmin jo kirjoittanut syyllisyydestä ja ymmärryksestä ja niiden kautta aasinsilta löytyy myös tähän aiheeseen.
Negatiivinen luo ympärilleen negatiivisuutta ja positiivinen positiivisuutta, senhän me tiedämme jokainen. Käytännössä on kuitenkin varsin vaikeaa huomata, milloin negatiiviselle ajatukselle antaa vallan, tahtomattaan.

On niitä päiviä, jolloin kaikki sujuu kuin tanssi ja sellaisena hetkenä mikään ei pilaa päivää tai saa hymyä pyyhittyä kasvoilta, toisinaan taas tilanne on päinvastainen ja silloin ei kirkkain auringonpaiste saati rakkaan hevosen hörähdyskään saa luotua kasvoille hymyä.

Olen omalla kohdallani koittanut löytää positiivista asennetta ja ajatuksia itsestäni jo pitkään. Toisinaan se onnistuu helpommin ja toisinaan taas ei. Lopulta sillä ei ole merkitystä, koska tärkeintä on se, että opin havaitsemaan itsessäni ne pisteet tai kohdat, joihin tahatonkin ”törkkääminen” käynnistää negatiivisen ajatuskuvion ja sitä kautta myös epämukavia tunteita. Kun tunnistan sen hetken, se mahdollistaa asian tarkastelun objektiivisesti.

Koska olet lukenut jo näin pitkälle, mietit varmaankin miten tämä liittyy hevosiin?  Se liittyy nimenomaan hevosten parissa työskentelyyn siten, että hevoset ovat loistavia aistimaan ihmisen tunnetiloja ja sitä kautta myös ihmisen mielessä pyöriviä työkuvioita tai ylipäätään stressaantuneisuutta. Jokainen hevosihminen on varmaan törmännyt hetkeen, jolloin jälkikäteen ajattelee, että olisi ollut parempi jättää hevonen tarhaan tai laitumelle, kuin lähteä negatiivisten ajatusten ja tunteiden kanssa ratsastamaan.

Toisaalta, jonain päivänä pakkashangella ratsastus tai lumisen hevosen harjaaminen saattaa pyyhkiä mustat pilvet taivaalta ja huolirypyt otsalta.

Uusin oivallukseni liittyy oman inhimillisyyden hyväksymiseen ja siihen, että samalla kun uskaltaa helpottaa elämäänsä olemalla itselleen armollinen, se vapauttaa meidät syyllisyyden taakasta.

Ihminen, joka suhtautuu omaan itseensä kohtuuttoman suurella itsekritiikillä, kurilla ja ankaruudella, ei uskoakseni voi sydämestään olla ymmärtäväinen ja anteeksiantavainen muille, puhumattakaan hevosesta.

Meidän hevoskulttuurissamme vallitsee pärjäämisen ja osaamisen ilmapiiri. On häpeä tunnustaa olevansa väärässä tai tarvitsevansa apua. Ikään kuin kaikki inhimilliset tunteet ja ajatukset olisivat kiellettyjä hevosihmisiltä. Puhumattakaan tilanteesta, jossa hevosenomistaja vaikkapa epäonnistuu. Hän ehkä putoaa hevosensa selästä, tai ei vain jaksa enää viikosta toiseen tuntea huonoa omaatuntoa tai ehkäpä turhautumista. Saattaa olla että kannustajia tilanteen voittamiseen vielä löytyy, mutta heitä, jotka vilpittömästi rohkenevat sanoa ääneen se, ettei ole aina pakko pärjätä, haluta tai jaksaa. Heitä on harvassa.

Kaiken tämän pohdinnan päätteeksi toivotan näin Joulun alla hiukkasen lisää löysiä ranteita ja hymyä huuleen, vaikkei kaikki aina menisikään ihan nappiin. Elämä ei ole oikeasti ihan niin vakavaa =)